En oikein tajua sitä, että pitää testata yhteiselämän sujumista avoliitolla. Aika moni aikuisikään ehtinyt ei ole elänyt itsekseen ehkä ollenkaan, vaan on menty suhteesta suoraan toiseen. Tulee halvemmaksi, muutetaan yhteen, kun nyt kerran ollaan yhdessä tms. Ihan kuin mitään ei jaksettaisi odottaa, pitää saada kokea heti kaikkea, mitä just nyt tekee mieli, ja sitten kun ei ole kivaa ja tulee harmaa arki, aloitetaan alusta jonkun muun kanssa.
Tutustua voi riittävästi viettämällä aikaa yhdessä elämättä kuitenkaan saman katon alla. Yhteiset ja erilliset tekemiset ja suhtautuminen niihin plus arvomaailma kertovat aika paljon, löytyykö yhteisiä eväitä. Minusta tuollaista kokeilemista kiinnostavampaa on yhteiseen kasvamiseen suostuminen ja sitoutuminen. Se edellyttää sitä, että ensin osaa elää yksin itsensä kanssa tasapainossa ja tietysti toisella pitää olla samat ideat elämisen ja tulevaisuuden suhteen. Tähän (keski-)ikään asti elämää nähneenä ja kolhujakin kokeneena ajattelen näin.