Miulla taas oli hankala ihminen poikaysävänä...se oli sellanen tapaus, ettei hyväksynyt kenenkään mielipiteitä, mutta omia mielipiteitään piti totuuksina. Oli muita kohtaan niin törkeä, että mie häpesin sitä. Ja sitten vihdoista viimein tajusin, ettei miun ole pakko kärsiä ihmisestä, jonka lähellä koen olevani huono ja epäonnistunut. Opin kyllä suhteesta paljonkin, opin olemaan eri mieltä, pääsin eroon liiasta miellyttämisen ja myötäilyn tarpeesta ja nykyään osaan olla jopa hieman tuittupäinen.
Eli vaikka lähtötilanne oli se, että sairastin kiltteyttä, niin hankalan ihmisen ansiosta opin rakastamaan itseäni. Opin, ettei miun tarvitse kestää jatkuvaa alistumista ja nöyryytystä. Kaiken tämän jälkeen ilokseni ymmärsin, että mie saan pitää lähelläni ihmisiä joiden lähellä miulla on hyvä ja helppo olla. Mie ansaitsen tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, vaikka oonkin vaan tämmönen surkimus...tai itse asiassa juuri sen takia.