Muttamutta. Itselläni on kollattuna siinä kahdeksan sukupolvea täällä asuneita ja pääasiassa tämän tapaista kieltä puhunutta joukkoa ja se riittää.
Isänmaanrakkaudesta on kirjoitettu hyvä kirja, olen mainostanut ennenkin, Vesa Mannisen Pojan polku isän tie. Kohti napaa. Se kertoo primitiivisen varhaisen narsismin muokkautumisesta kohti isänmaan tervettä rakastamista, se ei sano, me olemme paras ja arvokkain ja vain meille on tarjottava elintilaa, mutta on valmis puolustamaan niitä koteja jotka on rakennettu sille alueelle, jossa toisinaan tuhisten ja nahisten mutta kuitenkin yhteen kuuluen on puhuttu samoin ja pidetty samoja asioita arvokkaina --- kuten rehellisyyttä eikä vaikka sitä kuka nokkelimmin vedättää. Ja hiljaisuutta.
Meillä on kuin onkin rakastettavanamme oma maa, oma kieli, tänne vähitelken kotoutunut tapojen ja käytäntöjen sopivaisuuksien ja sopimattomuuksien kokoelma. On hyvä sitä välillä tuulettaa ja kysyä mikä nyt sitten kuuluu olla jollakin tavalla vain koska niin on aina tehty. Tosin tätä kohtaa parwmmin pikkupaikkakunnilla, no, yhtäläisesti Hesassa johon muotoutuu se oma Helsinki, paikat joissa käy ka bussinumerot jotka muistaa...
Mutta siinä että voi ja saa sanoa mistä on, kuka on, mitä kieltä puhuu, on tavaton rikkaus.
