Musiikki on perseestä. Se syö aikani, voimani, sietokykyni muita kohtaan (ja sormeni). Musiikki on elämäni, eikä se ole hyvä asia. Koulun konsertissa 19 bändiä ei esiintyisi jos en ilmaantuisi paikalle. 19 on minusta ihan sopiva, voisi olla enemmänkin. Mutta koulu ei ole samaa mieltä, jatkuva poissaolo tunneilta koituu kohta kohtalokseni.
Vastalahjaksi musiikki antaa ihmissuhteita, tekemistä, syyn jäädä bändiluokkaan nuokkumaan kun olisi matikantunti. Taskurahani tienaan soittamalla humppaa.
Ja kun luulen osaavani jotain, tajuan vihdoin jazzin syvimmän olemuksen: ole nöyrä, koska aina joku on parempi. Mielikuvituksettomuus on paras ystäväni, avantgarde vaatisi ajattelua. Olen rock, siinä mielessä, jossa se ei ole hyvä asia sekään: sama likki samaan sointuun, sama linja samaan biisiin. Ja sitten ne kehtaavat sanoa minua hyväksi, kun tiedän etten ole. Pelkään että nauravat selkäni takana. Jos joku muu kuin koulun kyynisin musiikinopettaja joskus sanoisi jotain poikkipuolista, voisin ehkä ottaa opikseni ja harjoitella. Mutta aina löytyy parempaa tekemistä. Viime aikoina en ole jaksanut edes kantaa bassoa kotiin koululta. Ei minusta ikinä tule mitään, ja toisaalta en edes haluaisi - keskinkertaisia muusikoita on maailma pullollaan. Kaikki tai ei mitään.
Mutta se on parasta huumetta, musiikki siis. En pääse siitä eroon vaikka haluaisin. Enkä halua.