Mihin tarvitaan moraalista esikuvaa??
Kysymys on Juhanille, mutta sallinet että minäkin kommentoin. Ehkä "esikuvasta" puhuminen tuo vääriä mielleyhtymiä. Puhuisin mieluummin toisten ihmisten esimerkistä, joka ainakin minua rohkaisee luottamaan, että nämä ja nämä virheet voi välttää, tai puutteellisuuksistaan huolimatta voi elää jotenkin säädyllisesti. Että hyvä elämä, jolla ei ihan hirveästi vahingoita toisia eikä itseään, on mahdollista. Ei niin, että sillä jotain ansaittaisiin tai että moraalisesti kyseenalainen elämä olisi huonompaa tai vähäarvoisempaa.
Moraali on elämää varten, ja se on opittava ihan samalla tavalla kuin muutkin elämän asiat. Yksi oppimista edistävä asia on esimerkki, ja miksei moraalisesti esimerkillistä ihmistä voisi jossain suhteessa pitää esikuvana.
Jumppu on jättänyt etiikan meidän käsiin.
Niin valitettavasti on, ja hyvin tietäen, että meidän käsityksemme hyvästä ja pahasta ja varsinkin siitä, mikä kulloinkin on oikein ja mikä väärin, ovat puutteellisia synnin aiheuttaman turmeluksen vuoksi. Siksi Hän joutuu ohjaamaan meitä näissäkin asioissa edelleen.
Ei ole kristillistä etiikkaa.
Tällä Juhani viittaa siihen nykyään suosittuun ajatukseen, ettei ole olemassa
erityisesti kristillistä etiikkaa, vaan etiikka on yleismaailmallinen asia. Sama etiikka sitoo kristittyä ja ei-kristittyä.
Tämän mukaan kaikkia ihmisiä ohjaa
luonnollinen moraalilaki, ja kristittyjenkin tulisi perustaa oikean ja väärän ratkaisut siihen, ei esimerkiksi Raamattuun.
Käsityksen taustalla näen kolme ideologista lähtökohtaa.
1. Lutherin ylitulkinta. Luther piti 10 käskyä edelleen tärkeinä, mutta näki niissä "elämän oman lain". Hän ei kuitenkaan sanonut, että se vielä riittää. Jeesus opetti etiikkaa, ja siitä Sormunen (katso edellä) puhuu "armon etiikkana". Jumala vaikuttaa ihmisen etiikan muodostukseen omatunnon kautta, ja se taas Lutherin mukaan toimii oikein vain Raamattuun sidottuna. Tässä astuu usko kuvaan mukaan (Sormunen: "Emme voi lähteä tekoon rakkauden omistajina, vaan uskovina. Uskossa eikä rakkaudessa on evankelisen etiikan ydin.") Kristillistä (tai nykyaikana: muuta eettistä) opetusta saamattoman ihmisen omatunto ei välttämättä toimi oikein.
2. Uskonnollisen suvaitsevaisuuden nimissä ei nykyaikana julkisuudessa voitaisi puolustaa kristinuskon erityislaatuisuutta missään, myöskään eettisessä suhteessa. Toisaalta erityisen kristillisen etiikan kieltäminen pyrkii takaoven kautta ujuttamaan kristillistä arvomaailmaa muille "yleisenä etiikkana" ja luonnollisena moraalilakina.
3. Kristillisyyden ja etiikan erottaminen tekee mahdolliseksi uskoa ja jopa opettaa toisin, kuin itse elää. Raamatun eettiset vaatimukset on helpointa kuitata sanomalla, ettei tässä ole mitään, mitä minun järkeni ei jo minulle kertoisi. Silti Raamatulle voi edelleen antaa tilaa uskoa koskevissa asioissa, kun nämä jaetaan kätevästi kahteen "uskon ja rakkauden koriin". Tässä voi hairahtua kahdessa kohtaa: ensiksi pannaan Raamatun oikein tai väärin tulkittu opetus väärään koriin, sitten valitaan tilanteeseen sopimaton kori, eli vedotaan rakkauteen kun pitäisi luottaa uskoon tai toisinpäin. En ymmärrä mihin tällainen uskon ja rakkauden toisistaan erottaminen perustuu.