Minun mielestä näitä netissä keskustelemisia ja sinne tänne "kuulumisia" ei kannata ottaa niin tosissaan. Tämähän nyt on tällaista p*skan jauhantaa. Oikea elämä on sitten erikseen. Tänne tullaan silloin kun ei ole mitään muuta tekemistä. Minun on vähän vaikea ymmärtää että tällaisesta voi rakentaa itselleen elämän (korvikkeen). Joillekin näyttää olevan kauhean tärkeää että "kuuluu" johonkin tai saa ajatella olevansa jokin -lainen , -läinen.
Olet kyllä harvinaisen oikeassa, eikä sellaiseen pidä alkuunkaan lähteä, milloin ikinä muuhun on mahdollisuus. Mutta Jampe,. huomautin tästä joskus aikaisemminkin, elämä saattaa sitoa sinut joko vuoteeseen tai sallia pääsyn vain kirjoituspöydän ääreen. Silloin saattaa nettiyhteisöstä tulla, toivottavasti sentään tilapäisesti, sinulle jotakin johon kuulut. Se ei ole milloinkaan hyvä ratkaisu. Mutta se saattaa siitä huolimatta olla ratkaisu. Kenties parempi ratkaisu on löyhentää "kuulumista" eli kirjoitella useampaan sivustoon tai omaan blogiin tai kaverien kanssa kimppablogiin. Ilman ajatustenvaihtoa olo näivettyy, kannattaa lukea siitä tämä:
John Donnen kirja "rukouksia sairasvuoteelta". Lähes unohdettu kirja, mutta muutama maailman tunnetuimmista lauseista on häneltä. "Yksikään ihminen ei ole saari" ja "Älä koskaan kysy kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle". Kylläpä hämmästyin. Hän olisi olettaakseni ollut ääreestäns onnellinen mistä tahansa ihmisyhteisöstä. Hän oli ammatiltaan pappi, leskimies, ja sairasti tarttuvaa, pelättyä toisintokuumetta. Vain lääkäri uskalsi - peloissaan jonka huonosti kätki - käydä hänen luonaan. Samoin, mitä kauemmin sairaus kestää, sitä arkisemmaksi se käy. Sen on kokenut jokainen ja sen näki ammatissaan: Ensin kukkien ja puhelujen ja ystävien vyöry... vuoden kuluttua potilas on aika yksin.
Donnen kohtalona oli olla sidottuna vuoteeseen, ja hänen meditaationsa ja rukouksensa ovat tutustumisen arvoisia. En olisi hoksannut omin päin koko teosta.
