Maailmanlopun yönä
Pimeys putosi ylleni kuin vaate. -
Voi hoippuvaa ja horjahtelevaa maata! -
Noinko sinä kuljet perikatoa kohden
vierien mustaan syvyyteen kuin venhe?
Kaikki kohisi ja huojui . . .
Meri ei tuntenut syvyytensä rajoja.
Kukaan ei ohjannut tuulien kulkua.
Voi viimeistä päivää ja yötä!
Näinkö pitää minun kuolla -
pimeässä,
yksinäisyydessä,
rakkailta käsivarsilta erotettuna?
- - -
Oi, kaiken täyttävä Henki,
näkymättömien siipien kosketuksella
toit minuun ihanan varmuuden:
Vajotkoon maa altani,
hajotkoon taivas yltäni
- ei Henki minua hylkää -
Oi näkymätön Isä,
minä tunnen Sinun kätesi
läpi vajoavien maiden,
läpi hajoavien taivaiden.
Sirkka Selja, Vielä minä elän 1942