Tänään kolahti minuun kahteen otteeseen. Mihin kolahti ? Ylpeyteenkö, omaantuntoon vai sielun pohjaan asti. Luotuna näin puheliaaksi ja seuraa kaipaavaksi on pakko miettiä mitä enää voin kertoa .
Aamuhartaudessa iski tuo vaivoista vaikertamis-kielto. Mitä me vanhat ja vaivaiset kohdatessamme muuta kuin 'sairauskertomuksia' vaihdamme. Täällä on oikein palsta Sairauteni.
Äsken avasin Hengellisen kuukauslehden ja pääkirjoituksen luettuani kolahti taas Kalle Hiltusen tekstillä.
Onhan selvää että kun antaa, antaa niin ettei oikea käsi tiedä mitä vasen tekee, so
antaa ja unohtaa.
Katson nyt että kaikesta muustakin ' hyväntekemisestä' on parempi olla kertomatta. Kuten sairaan ystävän luona käynneitä, jälkikasvun ruokkimisesta, lapsosten rakastamisestakin. Rukoilemisestakin.
Näihin olen syyllistynyt aina ja koko elinaikani, vuosikymmenen tällä foorumillakin. Olen jakanut itseäni ja elämääni. Ei ole ollut ylpeily eikä kerska mielessä, mutta kun kerran näin kolauttaa, silloin vika on minussa, eikä 'johdossa'.
Kysymykseksi jää: Mistä on sopivaa jutella täällä ystävien kesken, unohtamatta että on muitakin lukijoita.