Huomaan, että milloin olen mielestäni liian paha jätän kirkkoonmenon. Sitten kun rauhoitun - kiitos Riitta-mummille - menen taas vaikka olisin miten paha.
Oireet eivät oikeastaan ole semmoista syntiä, jota pitäisin syntinä, mutta ne lähtevät minusta, ja saatan silloin olla todella ilkeä.
Täällä tiedetään. En oikeastaan koskaan pääse siitä, että minussa asuu jokin hirviö, jota en saa aloilleen. Vaikka kuinka koulutuksenkin nojalla jo tiedän mitä tapahtuu aivoissa, ja etten sitä saa aina pysäytettyä vaikka haluaisin, suren katkerasti jokaista kertaa.
Mutta jos tästä "kuoleman ruumiista" ei lähtisi tuollaista, jota itsekin kauhistun, tarvitsisinko niin kipeästi Kristusta, ja ehtoollisessa tapahtuvaa "ominaisuuksien vaihtoa" kuin nykyisellään? Jos en olisi syntymässä saanut tätä? Jos en välillä näkisi kauempaa ja itse kauhistuisi?
Toisaalta - näenkö nyt sellaisia ikäviä piirteitä persoonallisuudessani, joille mahtaisin jotakin? Entä jos en huomaa niitä ollenkaan? Apua miten elämä on vaikeaa. Tällaisena ei voi päätyä kuin jonnekin jossa ei kenelläkään ole mitään omaa. Olen hiljaisen kiitollinen teistä, siikkareista, Bonhoefferista joka oli sydämeltään körtti, aivan varmasti. Miehet, veljet, yksi meistä on hirtetty!