Kävin ameriikanmatkallani metodistijumalanpalveluksessa texasilaisen tuttavaperheeni kanssa. Kokemus oli aika mielenkiintoinen. Ennen jumista kirkolla kokoontui lähes 30 eri ryhmää Sunday Schooliin. Ryhmät olivat eri ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville (mm. eri-ikäisille lapsille, nuorille, opiskelijoille, nuorille perheille, sinkkunaisille, sinkkumiehille, sitten ihan vaan iän mukaan), me oltiin (siis olin siskoni kanssa) sellaisessa ryhmässä, jossa oli 50-60-vuotiaita. Täytyy sanoa, että olin todella positiivisesti vaikuttunut tästä toiminnasta!
Tiedustelimme vähän, kuinka homma toimii. "Tunti" on n. 45-60 minuutin mittainen ja sen vetäjät vaihtelevat, vetäjä ei välttämättä ole pappi tai muu seurakunnan työntekijä, vaan voi olla kuka tahansa sunnuntaikoulun kävijöistä. Ryhmässä oli n. 20-30 henkilöä ja tällä kertaa tunnin piti Baylor universityn kirjallisuuden professori (n. 50-vuotias nainen, ko. ryhmän jäsen). Ryhmälle oli annettu eräs muutamansivuinen teksti luettavaksi ja he keskustelivat siitä. Puhuttiin Raamatusta, tekstistä, uskosta, esitettiin kysymyksiä, heitettiin vitsejä, keskusteltiin avoimesti. Homma vaikutti toimivan. Totesimme siskoni kanssa, ettei tällaista ole meidän kirkossamme ollenkaan kuin ehkä rippikoulussa. Missä ovat aikuisten ja muutenkin eri-ikäisten ryhmät, joissa voisi viikottain kokoontua? On kai niitä raamattupiirejä, ym., mutta tämä konsepti oli jotenkin erilainen. Ja eri-ikäisille lapsille oli omat juttunsa; itse ainakin muistan joskus 8-9-vuotiaana olleeni ihan kypsä ja ihan liian iso meidän pyhäkouluryhmään. No, organisointiahan tuollainen vaatisi, enkä tiedä miten se saisi tuulta täällä siipiensä alle, mutta itse ainakin pidin konseptista. Tuli mieleen 90-luvun lopulla E-Pohjanmaalla pidetyt nuorten seurapiirit, joissa keskusteltiin eri aiheista ja välillä veisattiin virsiä. Toiminta vähän nuukahti jossain vaiheessa, en tiedä onko sitä herätetty uudestaan henkiin.
No, varsinainen jumis oli kyllä ihan jotain muuta. Kirkossa oli valtava hälinä, eteisessä vilkkuivat värivalot (joku lasten oleilutila?), ja koko jumalanpalvelus oli yhtä showta. Kirkossa oli kaksi isoa screeniä joista näytettiin jotain päivän tekstiin liittyviä lyhyitä jenkkivideoita ja niissä oli tiettyjä lauseita, jotka ilmestyivät sitä mukaa kun "saarna" eteni. Kaikki ohjelmanumerot menivät ihan tauotta toistensa perään, missään vaiheessa ei ehtinyt oikein hengähtää. Jumis loppuikin kuin seinään, oltiin siskon kanssa että hä, nytkö tämä loppui. Rytmitys oli jotain ihan meille käsittämätöntä. Tuli oikeasti ikävä ihanan rauhallista ja rauhoittavaa luterilaista jumalanpalvelusta. Luterilaiset on muuten ilmeisesti aika konservatiivien maineessa jenkeissä. Meiltäkin vähän arastelivat kysyä, että juommeko viiniä kun kuulivat, että olemme luterilaisia. Siitä lähtien sanoimme kaikille, jotka kysyivät, että kuulumme
suomalaiseen luterilaiseen kirkkoon. Yritäpä siinä jotain körteistä selittää
Muutenkin sellainen yleinen rukoilu tuntui olevan tosi must juttu. Aina hiljennyttiin rukoukseen ennen ruokailua - ihan hieno ajatus, mutta jokin siinä mätti. Puhe muuttui aina sellaiseksi muminaksi, se ei tuntunut ainakaan meikäläiseltä ihan aidolta. Ja joidenkin kanssa pidettiin käsistä kiinni. Tuntui vaan niin vieraalta. No, maassa maan tavalla. Mutta oli siellä maassa niin käsittämättömiä juttuja muutenkin, en vaan kestä sitä kaikkivoipaisuutta ja itserakkautta ja ylivertaisuutta mitä jenkit itsestään kuvittelevat ja uskovat. Aika hirvittävä kokemuus (pl. musiikillisesti) oli Walt Disney Concert Hallissa ennen konserttia orkesterin säestämä ja yleisön seisaaltaan laulama God bless America. Siis jopa orkesterin soittajat tuubaa ja sellistejä lukuunottamatta nousivat seisaaltaan soittamaan. Öhhh. Sovitus oli hieno, musiikki oli hienoa, mutta ajatus lähes oksettava.
Ja muutakin, kaikki ne McCain-kyltit teksasilaisissa puutarhoissa ja kun eräässä paikassa meidän iän todistamiseksi ei käynyt suomalainen/eurooppalainen ajokortti (kävi kyllä kaikkialla muulla) vaan olisi pitänyt olla TEKSASILAINEN ajokortti, muut eivät käyneet. Passeja ei ollut mukana, olisivatkohan nekään kelvanneet... ja aamupalaksi muffinssia voilla ja munakasta ja pekonia ja vohvelia ja pullaa ja ja... ja samaan roskikseen lasipullot ja biojätteet ja litistämättömät maitopurkit... ja ne autot ja niiden koot! Siinä maassa ei tunneta julkista liikennettä, ei kohtuukokoisia autoja, ei pyöräilyä. Perusperheauto oli sellainen, että sen renkaan korkeus oli mun reiden puoleenväliin. Heijaa! Että on kyllä sellainen olo, että paskanhailee mitä tämä pieni pohjoinen Suomi-pläntti täällä maailman hyvinvoinnin eteen tekee kun jenkit kuitenkin saastuttaa muiden suurvaltojen ohella tämän maapallon ihan pilalle.
Nojoo, menipä paatokseksi ja täysin offtopic. Oli se matka muilta osin todella hieno
