Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Hanna - 21.03.06 - klo:14:47
-
Eilen illalla joogamatolla rentoutuessani oli aikaa miettiä...
Aika ajoin lehdissä käydään keskustelua siitä onko jooga syntiä (lienevät asialla kyllä enemmänkin muut kuin körtit). Ymmärrän toki mihin syytökset perustuvat, mutta voin kertoa huolestuneille, että ainakaan meillä Ilmajoella kansalaisopiston hatha-joogasta ovat epäjumalan palvontamenot kaukana!
Se onko jooga syntiä lienee melko epaolennaista, mutta jäin kuitenkin miettimään, että mitä se synti loppujenlopuksi on? Syntihän erottaa meidät Jumalasta ja syntejään pitää katua, mutta hetkinen...onko synti objektiivinen vai subjektiivinen käsite?Onko synti kulttuuri ja aikakausidonnainen asia? Onko synnintunto synnynnäistä? Raamattu ei näihin taida suoraa vastausta antaa, mutta miettimään se on varmaan pannut muutkin...
-
Joskus päättelin, että kun sanotaan synnin palkan olevan kuolema, tarkoitetaan kaiken kuolemaa aiheuttavan ja elämää vähentävän olevan syntiä. Nykyisin ymmärrän kuolemalla kaikkea, mikä pilaa, kaventaa ja lyhentää elämää, omaa tai toisten. Toisaalta oman elämän rajoittaminen, jotta toisten elämä tulisi mahdolliseksi, ei varmaankaan ole syntiä. Oman elämän rikastuttaminen toisten elämän kustannuksella taas varmaankin on. Iankaikkinen kuolema on tietysti se kaikkein kolkoin seuraus synnistä. Hui!
-
Synnin syvin olemus on varmaan se, että opettaja yliviivaa punakynällä aineesta sanan "siunaus"
-
Mikä estää ilon, on syntiä.
.............................................................................................. :lol: ..............................................................................................
-
Syntejä on tietysti vaikea luokitella, mutta niistä synneistä, jotka eivät vahingoita ketään ruumillisesti tai taloudellisesti ja joita siivosuruttomat harjoittaa laittaisin kateuden ykköseksi. Se tuhoaa kaiken eikä siitä ole kellekkään ilo tai hyötyä. Se on usein muiden syntien alku ja juuri. Se myös erottaa meitä Jumalasta.
-
Toinen asia mietittäväksi: miten voisi päästä eroon ajatuksesta "isoista ja pienistä synneistä"? On niin kovin ihmismäistä ajatella, että pieni valkoinen vale on ihan pikkuriikkinen syntidiminutiivi, kun taas joku törkeä seksuaalisynti suunnilleen mitätöi kaiken olemassaolevan armon.. Miten sitä voisi tajuta, että ehkä ei tarvitsisi niin kovasti tarkata niitä lähimmäisten "isoja syntejä" kuin niitä omia helmasyntejään, niitä rakkaita pieniä tapoja, jotka osaa niin vakuuttavasti selittää (jopa niin hyvin, että voi melkein uskoa Jumalan ymmärtävän)?
Miettikääpä vaikka valehtelua. On tutkittu, että jokainen ihminen valehtelee ja kaunistelee totuutta useamman (n. 2-4) kerran päivässä.. Perustelut ovat monet, sanotaan, että täydellinen totuudessa pysyminen ei edistä sosiaalista kanssakäymistä kovin hyvin. Onko valehtelu ("totuuden kaunistelu / sanomatta jättäminen") siis synti, jos sillä nimenomaan yrittää välttää loukkkamasta lähimmäisensä herkkiä tunteita? Miten tämä lähes hyväksyttävä valehtelu sitten muka eroaa niistä tuomittavista emävaleista tai sairaalloisesta valehtelusta, valheessa elämisestä? Miten määritellään valheen "koko" ja vahingollisuus? Missä vaiheessa valehtelu muuttuu synniksi, jos kaikki valehteleminen ei ole syntiä?
On vaikea sanoa: "Minä valehtelen." Kokeilkaapa joskus kahvihetken kevennykseksi.
Syntipuheessa on helppo mennä absoluuttisuuksiin. Samoin parannuksenteossa. Ryhtyisinkö nyt tekemään parannusta valehtelun synnistä (mikä veisi varmaan lähes kaiken energiani), vai keskittyisinkö siihen, että tekisin jotain muuta hyvää? Voiko ihminen muuttaa sitä, mikä tuntuu tulevan selkärangasta? Miten vanhan aatamin tainnuttaa?
-
Minä pidän Isä meidän rukouksen siitä muodosta, jossa puhutaan velasta ja velallisista. Sehän painottaa hyvän tekemättä jättämistä syntinä enemmän kuin pahan tekemistä. Virheiden välttäminen voi olla niin kokopäiväistä kilvoittelua, että hyvien töiden velka lähimmäisille ja Jumalalle sen kuin kasvaa vain.
-
Minä ajattelen synnin syvimmän olemuksen olevan siinä ettei Jumalan sanaa uskota eikä totella. Siitähän kaikki alkoi. Eeva ja Adam kuulivat Jumalan käskyn "älkää syökö ettette kuolisi". Mutta he kuuntelivat käärmettä ja kääntyivät pois Jumalasta. Sen jälkeen Jumala on yrittänyt saada Aadamin jälkeläisiä uskomaan itseensä ja pelasti Nooan joka totteli ja mieltyi Aabrahamiin joka uskoi.. jne. Eiköhän synti ole yhä sama tänäänkin; epäusko vihoittaa Jumalan. Jeesus sitä valitti opetuslapsilleen ja näytti uskon kuuliaisuuden tien. Mutta edelleen Eeva katselee puuta, sillä on kolme houkutusta, aisteihin ja älykkyyteen vetoavat. Jokainen tahtoo saada nautintoja silmälle ja suuhun ja olla viisas. Mieluummin enemmän kuin toiset eikä voi sietää että toinen olisi parempi. Mieluummin hän olisikin jumalan kaltainen.
Minttu pohti pieniä ja suuria syntejä. Jeesus opetti että "joka katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt huorin hänen kanssaan". Joku viisaampi opetti kerran että mietipä millainen se pikkuinen helmasyntisi olisi kymmenkertaisena ja päätä sitten olisiko se vääryys Jumalan ja ihmisten edessä. Eikä sitä Aatamia tainnuta minussa yhtään mikään! Monesti huomaan selitteleväni tyyliin: "niinhän ne toisetkin, pahemminkin, kun sekin Eeva... ja kun se käärme...". Voi minua. Onneksi on Jeesus, johon saan turvata.
-
Minä ajattelen synnin syvimmän olemuksen olevan siinä ettei Jumalan sanaa uskota... Eiköhän synti ole yhä sama tänäänkin; epäusko vihoittaa Jumalan.
Minun ajatukseni, josta moni on perustellusti eri mieltä, on että sana synti pitäisi varata tarkoittamaan juuri tätä epäuskoa nimenomaan merkityksessä epäluottamus Jumalan armollisuuteen.
Se taas on minun uskoakseni meidän jokaisen synnynnäinen ominaisuus - tästä "perisynti". Tästä synnistä aiheutuu sitten pahat teot, ajatukset, sanat yms.
Sen takia jos oikein kärjistän tämän ajatteluni, ei mitään kysymystä oikeasta ja väärästä pitäisi sotkea kysymykseen synnistä. Lauseet: "valehtelu on syntiä" ja "ei savolaisuus ole synti jne." ovat tästä näkökulmasta täysin mielettömiä.
Nelisen vuotta sitten Kirkon tiedotuskeskus tutki ihmisten käsitystä siitä, mitkä asiat ovat "syntiä" ja mitkä eivät. Listalla olivat tanssi, kortinpeluu, talousrikokset, valehtelu, pettäminen, ehkäisyn käyttö jne. Sitten haastateltava sai vissiin rastia siitä syntinsä. Koko tutkimuksen lähtökohta oli minusta alusta loppuun 100%:n vääristynyt ja vain pönkitti (minun mielestäni) väärää käsitystä "synnistä".
Mutta tämä siis vaan mun miälestä.
-
Se taas on minun uskoakseni meidän jokaisen synnynnäinen ominaisuus - tästä "perisynti". Tästä synnistä aiheutuu sitten pahat teot, ajatukset, sanat yms.
Samoilla linjoilla ainakin osittain: näen että synti on olotila enemmän kuin jokin yksittäinen teko, se on jokaisen ihmisen olotila. Se toki heijastuu sitten armottomana, itsekkäänä ja aggressiivisena käyttäytymisenä, ja myös siinä että luetaan toisten ihmisten tekoja ja identiteettejä synniksi ilman perusteita ja valtuuksia. Kukaan ei ikuisuuden edessä ole ratkaisevasti parempi toista, on varmasti onnekkaampia ja epäonnekkaampi ihmisiä, mutta olemme kaikki pohjimmiltamme yhtä heikkoja, ja kykenemättömiä ottamaan pelastuksen avaimet omiin käsiimme. Asiaintila joka joskus unohtuu kristillisiltäkin organisaatioilta, jotka mielellään omivat Jumalan valtuuksia itselleen.
-
Se taas on minun uskoakseni meidän jokaisen synnynnäinen ominaisuus - tästä "perisynti". Tästä synnistä aiheutuu sitten pahat teot, ajatukset, sanat yms.
Samoilla linjoilla ainakin osittain: näen että synti on olotila enemmän kuin jokin yksittäinen teko, se on jokaisen ihmisen olotila. Se toki heijastuu sitten armottomana, itsekkäänä ja aggressiivisena käyttäytymisenä, ja myös siinä että luetaan toisten ihmisten tekoja ja identiteettejä synniksi ilman perusteita ja valtuuksia. Kukaan ei ikuisuuden edessä ole ratkaisevasti parempi toista, on varmasti onnekkaampia ja epäonnekkaampi ihmisiä, mutta olemme kaikki pohjimmiltamme yhtä heikkoja, ja kykenemättömiä ottamaan pelastuksen avaimet omiin käsiimme. Asiaintila joka joskus unohtuu kristillisiltäkin organisaatioilta, jotka mielellään omivat Jumalan valtuuksia itselleen.
MIELESTÄNI synti on eräänlainen jokaisessa ihmisessä asuva heikkous.
Sitä ei koskaan täysin pysty välttämään.
Synnillinen käytös ilmentää inhimmillisen ymmärryksen puutetta.
Hyviksi luokitelluilla teoillakin saattaa olla pohjalla itsekkäät motiivit.
Vaikka hyviin tekoihin pitäisi pyrkiä, tienasi niillä sitten mitä tienasi.
Harvat teot ovat pelkästään joko hyviä tai huonoja.
Riippuu mistä ja kenen näkökulmasta asiaa tarkastellaan.
Olemmeko oikeita arvioimaan muiden tekoja, jos ei tapauksia tunneta.
Jo huono käytös saattaa tuoda pahaa mieltä, vaikka sitä
umpi stressissä toisten taakaksi tarkoittaisikaan.
Päänsäryn lisääminen lähimmäisilleen on syntiä.
Kuinka hyvin ihminen pystyy sitten kontrolloimaan
itsekkäitä motiiveita? Mikä lasketaan synnilliseksi itsekkyydeksi?
Erään määritelmän mukaan se on vääryyttä mikä on itseltä
pois suhteessa muihin. Terve kateus voi toisaalta auttaa pääsemään
elämässä pitkälle ja tekemään sen eteen työtä.
Onko se koskaan mahdollista että onni ja mammona jakautuvat
tasaisemmin? Köyhän tai kärsineen onni voi olla pienikin teko.
Se että saa jonkun mielessään hymyilemään omilla teoillaan..
Tervettäkin itserakkautta tarvitaan. Kaikkien ihmisten resulssit
eivät riitä tarpeaksi heikompien huomioimiseen tai sitten ei
ole mielenkiintoa. Jokaisessa asuu se inhimillinen ihminen
ja jokaisesta sitä puolta pitäisi pönkittää.
Joskus kaikki voi tuntua kääntyneen itseä vastaan.
-
Körttiläinen evankeliumi lienee suurinpiirteinen sellainen, että synnintunto paiskaa ihmisen maahan, herää ikävöinti, sureminen, ihminen painautuu yhä syvemmälle. Pohjalla Kristus on häntä odottamassa. Synti tai pikemminkin synnintunto lähentää siis ihmistä Kristukseen.
Kärsimys (jota synnintunto totta vie on!) on siis toisinaan ihmisen tekosia, syntiä eli Jumalassa erossa olemista, toisinaan Jumalan tekosia, niin sanottua vasemman käden työtä. Yhtä kaikki tällä keinoin Kristus voi tulla ihmistä lähemmäksi.
Synnintunnon herättely on perinteisesti kuulunut körttiläisten seurapuheiden retoriikkaan. Joidenkin mielestä ei enää niin verevästi kuin pitäisi. Mitäs olette mieltä omaehtoisesta synnintunnon herättelystä? Esimerkiksi krapulassa tuntuu oma itse pirun huonolta ja maailma ahdistavalta - tekee mieli kääntyä Kristuksen puoleen. Olisiko niin, että saattamalla itsensä esimerkiksi usein krapulaan ja syntinsä tuntevaan tilaan voisi tällä tavalla ikään kuin omalla vasemmalla kädellään saada aikaan liike, joka lähentää kohti Kristusta?
-
Synnintunnon herättely on perinteisesti kuulunut körttiläisten seurapuheiden retoriikkaan. Joidenkin mielestä ei enää niin verevästi kuin pitäisi. Mitäs olette mieltä omaehtoisesta synnintunnon herättelystä? Esimerkiksi krapulassa tuntuu oma itse pirun huonolta ja maailma ahdistavalta - tekee mieli kääntyä Kristuksen puoleen. Olisiko niin, että saattamalla itsensä esimerkiksi usein krapulaan ja syntinsä tuntevaan tilaan voisi tällä tavalla ikään kuin omalla vasemmalla kädellään saada aikaan liike, joka lähentää kohti Kristusta?
Metodisi toimii huonosti. Kuten tietänet niin kännisen ja krapulaisen lupaukset eivät ole koskaan pitäneet selvänä päivänä.
-
Mutta ei kai synnintunnossa sentään mistään lupauksista ole kysymys?
-
Olisiko niin, että saattamalla itsensä esimerkiksi usein krapulaan
Mene pois luotani, saatana!
........................................................................................... :smt018 .................................................................................................
-
Mutta ei kai synnintunnossa sentään mistään lupauksista ole kysymys?
Muutetaan pikkuisen sanamuotoa. Kännisen jakrapulaisen kauniit ajatukset uhohtuvat selvänä päivänä.
Pelleiletkö vai oletko tuota mieltä mitä kirjoitat??
-
En pelleile mutta ei tässä nyt kuolemanvakavissakaan tarvitse olla, lähinnä hirsi silmäkulmassa. Satman1:sen vastaus oli erinomainen, näin ehkä itsekin ajaudun huutamaan. Mutta olen kyllä kovin kiinnostunut erilaisista armojärjestystä ja synnintuntoa koskevista käsityksistä körttiläisyydessä. Synnintunnon herättely on keskeistä, eikö niin, miksi siis sitä ei voisi harrastaa myös omalla vasemmalla kädellään?
Niin ja sitä vielä: ei minun krapulassani ole kauniita ajatuksia, vaan aitoa ahdistusta ja itkua, rukousta.
-
En yleensä kuljeskele Hunajanpisara taskussa, mutta nyt on sellainen päivä. Niinpä siteeraan Wilcoxia: Missä on syyllisyyttä, siellä on sydän kova. Sen tähden suuri syyllisyys todistaa vain vähän, jos ensinkään, Kristuksesta.
Ei kai körttiläisyydessä kuitenkaan ole kysymys synnintuntokisoista - kuka aiheuttaa suurimman tuskan toisessa tai itsessään - vaan armon ruinaamisesta.
-
Synnintunnon herättely on keskeistä, eikö niin, miksi siis sitä ei voisi harrastaa myös omalla vasemmalla kädellään?
Synnintunnon herättely ihmistyönä ei ole keskeistä eikä minkään arvoista. Jos se ei tule Jumalalta se on turhaa ja teeskentelyä.
-
Niin ja sitä vielä: ei minun krapulassani ole kauniita ajatuksia, vaan aitoa ahdistusta ja itkua, rukousta.
Pahalta kuulostaa, toivottavasti ei usein tule näitä tilanteita tai että vapaudut niistä. En itse oikein osaa pitää humalaan juomista varsinaisena syntinä, paitsi jos se on osoitus jostain pohjimmaisesta suruttomuudesta ja kovuudesta tai jos on tullut viinan orjaksi, jolloin se oikeastaan silloinkin on lähinnä oire ja seuraus eikä syy. Ylipäänsä yksittäisten tekojen näkeminen nimenomaan syntinä (vääränä ne voi toki nähdä) on minulle vaikeaa: synti on olotilamme, josta emme omin voimin voi päästä eroon, ja josta monet väärät teot ja heikkoudet nousevat.
-
hmm. jäin miettimään tuota wilcoxia. Eikö ole pikemminkin niin, että siellä missä ei ole syyllisyyttä tai synnintuntoa, on myös kova sydän?
Todellakin krapuloita on lievennettävä. Mutta, mutta. En minäkään krapulassani synnintuntoa koe viinanjuonnista sinänsä. Sikäli llwydin kanssa samaa mieltä, ettei synti ole mielestäni yksittäisiä tekoja. Krapulassa on vain herkistynyt synnintuntoon. Herkistymisen voisi tietysti körttiläinen saavuttaa otttamalla käteen joka perjantai jonkin körttipuhujan väkevää lainsaarnaa. Mutta eikö myös tällöin alkusysäys ole lähtenyt omasta teostani: olen ottanut kirjalhyllystä saarnakirjan, joka herättää synnintuntoni? Mikäli mikään saarna tai Sana ei synnintuntoa herätä mutta krapula herättää, eikö silloin krapula ole hyvästä? On sinänsä siis itsestään selvästi vaikea tehdä rajaa että milloin synnintunto on Jumalan, milloin oman käden aikaansaannosta.
-
Wilcox kun on vielä taskussa, niin vilkaistaan vielä: -On elettävä alituisesti Kristuksen ääretöntä vanhurskautta ja armoa katsellen, ja niitä katsellessa on nähtävä synnin koko inhottavuus ja kuitenkin sen voimattomuus, on nähtävä, että kaikki on anteeksi annettu.
Nyt laitan Hunajanpisaran hyllyyn. Ei makeaa mahan täydeltä.
-
Nimeni ei olisi Kauhanen T jos en Hunajan pisarasta (http://www.kirjasilta.net/wilcox/haku.html) puhuttaessa linkittäisi sitä tänne. Lukekaa.
-
Synnin ymmärtäminen luottamuksen puuttumiseksi Jumalaan (josta seuraa omiin voimiin tai johonkin muuhun uskominen) näyttää minusta toisesta suunnasta katsoen kiitollisuuden puuttumiselta. On ihmisiä, jotka muistavat kiittää Jumalaa lähes joka asiasta. Aamu, ruokapöytä ja nukkumaanmeno ovat kai luontevimmat kiitosrukouksen ajat. Heistä saa vaikutelman, että heillä on näin aika hyvä rokotus syntiä vastaan. Yritän ottaa heistä oppia.
-
Laiskana systemaattisen teologian "harrastajana" minulla on tullut mieleen tunnustustuskirjat. Olen lueskellut näitä ja yllättäen olen törmännyt Lutherin pääajatukseen, että Lutherin mukaan ihmisten syntejä ei katsella Jumalan silmissä. Vaan perisynti, jota on meillä kaikilla ihmisillä sanomattoman paljon... paljon liikaakin. Kristus kärsi kuoleman tämän asian vuoksi. Me odottelemme pitkääperjantaita... niskaslaiset ja ruattalaiset. Paljon kiitoksia Penalle.
-
Ei körttisaarnaaja puhu lainsaarnaa... vaiko kyllä?!
-
Eipä kestä, Juhani! Jos olisit lukenut tarkemmin, kiittäisit vain Isää.
-
Tuumailin jonkin aikaa tätä asiaa. Toisaalta olen samaa mieltä kuin Kauhanen ja Aino; synti ydinolemukseltaan on epäuskoa, epäluottamusta, epäilyä.
Minä ajattelen synnin syvimmän olemuksen olevan siinä ettei Jumalan sanaa uskota... Eiköhän synti ole yhä sama tänäänkin; epäusko vihoittaa Jumalan.
Minun ajatukseni, josta moni on perustellusti eri mieltä, on että sana synti pitäisi varata tarkoittamaan juuri tätä epäuskoa nimenomaan merkityksessä epäluottamus Jumalan armollisuuteen.
Mutta sitten; millä nimellä kutsumme niitä tekemisen tapoja ja motiiveja, jotka kumpuavat tuosta jumalanvastaisuudestamme? Tekosynti on vanha sana, mutta sisältää kuitenkin sen synti-sanan, jota Kauhanen ei haluaisi varata sen arvioimiseen, mikä on oikein ja mikä väärin:
Sen takia jos oikein kärjistän tämän ajatteluni, ei mitään kysymystä oikeasta ja väärästä pitäisi sotkea kysymykseen synnistä. Lauseet: "valehtelu on syntiä" ja "ei savolaisuus ole synti jne." ovat tästä näkökulmasta täysin mielettömiä.
Ehkä tuo savolaisuus-kommentti on mieletön, mutta onko todellakin niin, että kymmentä käskyä vastaan rikkominen (esim. tappaminen, valehtelu) on jotakin muuta kuin syntiä? Siis jotenkin väärin ja vältettävää kyllä, mutta olisi mieletöntä sanoa sitä synniksi? Ymmärrän kyllä, että perisynnin ja tekosynnin ero on jotenkin yhteismitaton. Ja että on vaarallista alkaa laskea vain tekosyntejä ja unohtaa kokonaan perimmäinen syntimme, epäusko. Oikeastaan ei pitäisi laskea ollenkaan.
Mitä oikein tarkoitetaan sillä, kun "synti saarnataan synniksi"? Eikö silloin nimen omaan luovuta kaikenlaisista lieventelyistä?
Ihmiselle on terveellistä voida sanoa: "olen tehnyt syntiä". Jotkut meistä tarvitsevat myös sen, että voivat sanoa, mitä ovat tehneet väärin. Kaikille ei riitä eksistentiaalinen epäuskon tuska, kun selvästi näkee, mitkä ovat oman toiminnan seuraukset omassa ympäristössä. Jos se ei ole syntiä, että loukkaan toisia kerta toisensa jälkeen niin kekseliäästi, en ymmärrä, miksi tätä pahuuttani kutsuisin siitä näkökulmasta, että siitä on puhuttava myös Jumalan kanssa.
-
Onhan olemassa lista seitsemästä kuolemansynnistä! Sen suhteen kannattaa ottaa selvää mitä sanat oikeastaan tarkoittavat. Laiskuus ei esimerkiksi tarkoita tässä yhteydessä niinkään sohvassa löhöämistä kuin velttoa evvk-asennetta omaan ja lähimmäisten elämään. Mässäilykään ei ole ruokapöydässä santsaamista vaan yleisempää kaikkimullenytheti-kahmimista.
-
Taalla luennoitsija siteerasi opetti meille Augustinuksen ajatuksista uskonnonharjoituksen suhteen. Sitaatti kuului englanniksi nain: "The (visible) sacrifice is a sacred sign, sacrament of the invisible sacrifice."
Uhrilla A. tarkoitti luennoitsijan tarkoitti tassa mita tahansa "uskonnollista tekoa". Tassa ajattelussa se nakymaton uhri oli 'sarkynyt sydan', eli noyra asenne Jumalaa kohtaan ja tietoisuus etta ei ole mitaan omaa tuotavana jne jne. Ulkoinen uskonnollinen teko oli siis sen pohjimmaisen, 'elavan uhrin' nakyva merkki. Nain ollen se teko on kylla myos merkityksellinen, mutta omalla paikallaan; sydamen asenteen ilmentajana.
Miten tama sitten liittyy synnin olemukseen? Tama nyt on aika klassista, erityisesti luterilaista ajatusta, mutta tuosta Augustinuksen sitaatista tuli mieleen etta tama kaantyy koskemaan myos toisenlaista sydamen asennetta ja toisenlaisia tekoja: sydamen asenteesta, joka on epaluottavainen, -uskoinen ja -toivoinen Jumalaa kohtaan seuraa oikean ja vaaran piirissa tapahtuvia virhetoimintoja, ts. pahoja tekoja - siis niita tekosynteja. Syvin olemus ei valttamatta liity oikeaan ja vaaraan, mita nyt ehka siten etta olisi oikein ja kohtuullista luottaa Jumalaan, mutta poikii vaaryytta teoissamme ja valinnoissamme.
Niista teoistakin on kylla tarkeaa puhu, vaikka sitten syntina, kun niista tuppaa seuraamaan karsimysta jos ei tekijalle niin ainakin muille. Oma hengellinen hyvinvointi ei tehdyn synnin karsimisella kohene, mutta muiden tamanpuoleisen kannalta se on oleellista.
-
onko todellakin niin, että kymmentä käskyä vastaan rikkominen (esim. tappaminen, valehtelu) on jotakin muuta kuin syntiä? Siis jotenkin väärin ja vältettävää kyllä, mutta olisi mieletöntä sanoa sitä synniksi? ... Jos se ei ole syntiä, että loukkaan toisia kerta toisensa jälkeen niin kekseliäästi, en ymmärrä, miksi tätä pahuuttani kutsuisin siitä näkökulmasta, että siitä on puhuttava myös Jumalan kanssa.
Ajattelisin että pahuudesta ja vääryydestä olisi aina puhuttava myös Jumalan kanssa. Tällöin tietty eettinen keskustelu ei-kristityn kanssa voi käydä ongelmalliseksi. Samoin kristittyjenkin kesken keskustelu asioista, jotka toisille eivät tuota omantunnon vaivoja ja toisille tuottavat (esim. joku pitäisi syntinä jos itse söisi verta mutta antaa toisten syödä).
Voitaisiin kai kokeilla määrittelyä: "synti on sitä, mikä erottaa ihmistä Kristuksesta". Sillä tarkoitettaisiin, että jos ajatus, sana, teko, laiminlyönti tms. hävettää tai painaa ihmisen tuntoa niin, että hän ei sen kanssa uskalla/kehtaa käydä Jumalan eteen, se asia koituu (tai "kuontuu") hänelle synniksi. Suurin tällainen asia joka tulee ihmisen ja Kristuksen väliin, olisi sitten tietysti epäusko. Mutta se "synti" ei kuitenkaan erota Kristusta ihmisestä, vaan ihmisen Kristuksesta niin, että hän on itse voimaton lähestymään Jumalaa. Synnin anteeksiantamus voitaisiin sitten määritellä, että se on sitä kun Jumala ikäänkuin astuu tällaisen ihmisen pystyttämän esteen yli.
Etiikan eli oikean ja väärän lähtökohdaksi tämä ei kuitenkaan taida käydä, koska tällainen "synti" on täysin henkilökohtaisen kokemuksen kautta määrittyvä asia. Sielunhoidossa tällä sen sijaan saattaisi olla jotain hyviä sovellutuksia.
Mitä oikein tarkoitetaan sillä, kun "synti saarnataan synniksi"? Eikö silloin nimen omaan luovuta kaikenlaisista lieventelyistä?
No minä ajattelisin että sanotaan suoraan, että epäusko erottaa Jumalasta. Joka tapauksessa se on mielestäni lähtökohta. On kyllä niin, että kun valehtelen, omatunto alkaa kolkuttaa ja koen että nyt olen mahdoton Kristusta lähestymään ellen saa anteeksi. Mutta jotenkin ainakin teeskentelen tietäväni, että parannusta ei pidä lähteä tekemään valehtelusta, vaan siitä epäuskosta, josta valhe lopulta, pohjimmiltaan, sai alkunsa. Totuudenpuhuminen ei vie minua lähemmäs Kristusta, mutta jos Kristus lähestyy minua epäuskostani huolimatta ja alkaa parantaa minua siitä, alan myös valehdella vähemmän.
Minun korvissani sanat: "valehtelu on väärin" eivät kuulosta yhtään lievemmiltä kuin "valehtelu on synti", mutta yleisesti vallitsevaan (teko)synnin määrittelyyn tottuneiden korvissa siinä on varmasti suuri ero.
-
Olen lukenut ja todesta ottanut, että ainoa uhri, minkä ihminen voi Jumalalle antaa ja mitä Jumala häneltä odottaa, on kiitollisuus. Ehkä sitä voi kutsua nöyryydeksikin. Synti on tästä ajatuksesta lähtien sitä, että pitää Jumalan lahjoja joko huonoina tai riittämättöminä eikä siis kiitosta ansaitsevina. Ehkä sitä voi kutsua ylpeydeksi. Pahat teot syntyvät siitä, että yritetään itse hankkia jotain parempaa tai enemmän kuin minkä Jumala on lahjaksi ojentanut. Pahoin on myös kieltäytyä nauttimasta siitä, minkä on saanut ja mielummin riutua synkkänä puutteeseen.
-
Syntisen Sielun on ennemin tai myöhemmin myönnettävä että on saattanut itsensä sellaiseen mielentilaan ja ahdinkoon että vain Jumalan Armo voi ja saa armahduksen aikaan. :kahvi:
Synnillä on aina nimi ja sellaisia tuttuja kuolemansyntejä ovat ainakin seuraavat:" Ahneus, Kateus, Viha, Pelko, Hekuma, Mässäily ja Huoruus sekä valheessa eläminen". :107:
Ainut synneistä vapaa oli ja on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika Jeesus Kristus. Kenelläkään muulla ihmisellä ei ole mahdollisuutta välttää elämistä synneissä. :'( Kun synti on vielä usein sellaista lajia että se tuottaa tekijälleen alitajuista mielihyvää voidaan puhua Suruttomuudessa elämisestä ja tällöin ei katoamattomalla sielulla ole pelastusmahdollisuutta. :icon_eek: Synnin palkka on aina Kuolema ja Turmiollisen tien kulkijalle se merkitsee kadotetuksi sieluksi ryhtymistä ja kadotettuna elämistä.
Synnin olemus on se että saatana uskottelee kadotetulle sielulle ettei tällä ole tarvetta sovittaa mitään syntejään vaan ettäkaikkihan sitä tekevät ja saa siten uskoteltua jopa parhaimmille meistä että synti jota teen ei tule rangaistuksi kun sitä ei kukaan muu tiedä. :102: Itsepetos on vahva ja saatana ei omiaan kiusaa vaan sallii kaikenlaista lisäpalkkaa orjalleen. :icon_lol: Jollei katumusta ja syntinsä tuntevaa sielua mikään herättele seuraa ajallista kuolemaa myös lopulta kadotustuomio viimeistään ihmisen kuoltua ja tultaessa viimeiselle tuomiolle.Kun elämän kirja avatan ja edessä on totuuden paikka ei valehtelu auta, sillä kirjaan on kirkoitettu koko elämäsi tarina lyhentämättömänä, eikä siitä voi ottaa mitään poies vaikka haluaisikin. :kahvi:
Raamatussa on vahvat opetukset näille asioille ja Paavalin kirjeissä Kolossalaisille ja Vanhan Testamentin puolella mm. Sananlaskut, Jobin kirja ja Saarnaajan kirja opettavat ihmisiä vielä tänäkin päivänä, jos ei muuta niin ainakin kävelemään hiljempaa. Uskoo ken tahtoo ja ottaa opikseen ken tohtii. Synti ja sen olemus ei kuitenkaan koskaan ole lopulta onnellinen asia. Tehkää parannus ja olkaa synnin poispanija ei synnin tekijä. :icon_rolleyes: Vain Jumalan Armosta elän Tänään. :eusa_clap: :icon_rolleyes: :)
-
Ketju on kiinnostavaa luettavaa, erityiskiitokset Penalle ja Sepposille. Arvelisin, että viime sunnuntain Pihliksen Herättäjäyhdistyksen saarnamies Forsberg koetti jyristä sitä synnin kauhistusta. Että kyllä maar sisäälle päässytkin vielä voidaan ulos heittää ja että "melko uusi" tutkimus on että kyse olisi, ettei häävaatteeksi kelvannut muu kuin lahjaksi saatu - ei kelpaa. Uusimman tutkimuksen mukaan mikään ei vapauta, ei kerrassa muikään armahda. Noh, seurat olivat ainakin lystikkäät. Seuraavan puheenvuoron kun käytti oikosenaan kierteisiin mennyt evankelinen pappi, semmoinen herkempi tapaus, joka huusi sitten huutavansa että Jeesus auta, minut kastettiin, kuolit puolestani ja nyt on väärät vaatteet... Sitten halusi tämä Forsberg veisuuttaa että terve pyhäin suku, teillä on jo yljänm puku, vaikka se on vaikea melodisesti (Veisuuveljien läsnäolo pelasti) ja julistikin päätteeksi ajatelleensa tässä evankelisia ja körttejä. -Niin, minä sanoin kyllältä saaneeni siitä "Kyllähän Jeesus Kristus, mutta" ja etten nyt tarkoiita sitä mitä Bonhoeffer nimittyää halvaksi armoksi, ei, meillä ei ajatella niin. Hän luukuttaa kirjahyllyssäni. Vähän innostuksen kipinää välähti kun kuuli niin arvokkaan nimen mutta pelkään pahoin hänen luulleen minun jatkavan sitä kakkossaarnaa, mitä en tehnyt: Ei. Armoa ei tunneta, ei anneta!
Pahin tapahtui kun kotiin yritin: Joku mies jäi hihaani kiinni, ja halusi puhua seikoista, ja hytisin kirkon edustalla - takuulla siinä vilustuinkin- että kyllä se on turmiollista tämä että kaste olisi uudestisyntymisen peso, että kyllä pitää tulla uskoon. Koetin selittää kyllä tuntevani Joh kolmosen. Siitä minä lopulta juoksin karkuun, kun palelin niin että olin ihan hyytynyt. Kerroin tuon tien jo tallanneeni ja että minulle on yksi lysti nyt, ja Jumalan työtä.
................................................
Muttei auennut sana saarnaajalle, ei, tai ei Henki ollut läsnä, sillä loppujen lopuksi minä ainakin vain nauroin ihan kippurassa. Eikä minussa herännyt synnintunto kai siksi etten ymmärtänyt, mistä synnistä oli puhe!! Teksti siis oli Matt. 22:1-13. Vielä maalailiu: Schrächkliches Evangelium! Kuvitelkaa, mikä tuomio! Kauhistukaa!! Noh, odottaa sopi kai jotakin yksilöidympää.
Taitaa olla Jumalan työtä, ja sellaiseksi jätettävä, tuo synnintunnon herättely, mutta sekin lääkäriä ällötttää, että kaikkea silitellään, hoiukutellaan sirkuismessuilla ja puuhamessuilla ja puuhapapeilla. Ja laastaroidaan, kun tervehtyminen edellyttäisi puhkaisua. Ubi pus ibi evacua, sen muistaa joka hiivatin klinikalta: Missä on märkää, ei siis vetistä vaan mätivää mätää, päästä se ulos.
-
Onkohan niin että synnintunto ei tule siitä että puhutaan asiat halki ja pinoon syyttävässä ja hyökkäävässä sävyssä.
Olisko enemmän niin, kun kohdataan Jumalan rakkaus itseämme kohtaan, sen seurauksena tulee halu tehdä parannusta.
-
Kyllähän synti ja turmelus minun sydämessäni asuu, riippuu minussa kiinni...mutta minä en jaksa elää
jos en näe muuta kuin sen pahuuden. En haluaisi sitä katsoa, haluaisin sen unohtaa...
Minut on kalliisti lunastettu ja pelastettu, vapautettu...sitä kai pitäisi katsoa, nähdä ja ymmärtää...
On jotenkin niin vaikeaa...tai minä teen siitä vaikean...ei ole mistään "säännönmukaisesta" laskettavissa
olevasta selkeästä yhtälöstä kyse...
-
Otsake, Synnin syvin olemus haastaa kysymään : Tietääkö sitä kukaan mikä on syvintä syntiä ?
Toinen saattaa luonteensa ehdottomuudessa kärsiä pikkurikkeistä omaatuntoa vastaan enemmän kuin toinen vaikkapa murhan ajatuksista.
Ajatuksen synnit. Ovatko ne samaa suuruusluokkaa, enemmän, tai vähemmän, kuin toteutetut väärinteot ?
Kuka mittaa määrän? Mikä on mittari ?
Entä inhimilliset mieltä vaivaavat olotilat: tuskaisuus, arvottomuus, armottomuus. Ovatko taakaksemme annetut elämän kohtalot ja sairaudet synnin seurausta. " Kuka teki syntiä kun tämä syntyi sokeana ?" kysyttiin Jeesukselta.
Onko pyhä huolettomuus mitä ? Toinen kelluu uskonsa kumipatjalla kuin höyhen, toinen raataa yötäpäivää ahkeroiden keventääkseen kuormaansa.
Olen pohdiskellut, mutta ainoa vastaus minkä olen löytänyt on: Älkää mistään murehtiko, vaan jättäkää kaikki Herralle kiitoksen ja rukouksen kanssa.
Ristillä on kertakaikkisesti suoritettu kaikenlaiset synnit, suuret ja pienet, erotuksetta.
-
Riitta, sinä ainakin löydät sanoja, ja ymmärrettäviä sanoja, kiitos...hyvä niihin on yhtyä.
Tekstistäsi yksi yksityiskohta.
Sairaudet, onko ne synnin seurausta, onko ne Jumalan antamaa rangaistusta?
Vuoteen 2010 asti uskoin vakaasti niin että sairaudet eivät missään tapauksessa tätä ole.
Silloin tietty sairaus tuli omalle kohdalleni, koin Jumalan ihmeen avun saannissa, tämän koin varmasti!!!
Tuli lääkityksen sivuoireet...nytpä sitten vn:n usko alkoi horjua...tuli voimakkaasti ajatus...
Jumalan piti antaa nämä sivuoireet minulle synnin seurauksena, rangaistuksena... :'(
Pari viikkoa sitten sain keskustella tästä luotettavan ystävän kanssa pitkän sielunhoidollisen keskustelun...
Nyt olen tästä ajatuksesta ja tunteesta sivuoireidenkin kohdalla vapautunut...olen kiitollinen.. :eusa_angel: :eusa_pray:
-
Synnin palkka on kuolema.
En ymmärrä tätä vihaisen Jumalan määräämänä rangaistuksena. Kuolema on synnin seuraus. Sen voi lausua toisinkin päin. Se, minkä palkka on kuolema, on syntiä.
Kuolema ei ole vain elämän päättymistä. Se on myös elämän heikkenemistä, elämän kaventumista...
-
Lutherin mukaan syvintä syntiä on, ettei ihminen enää luota Jumalan hyvyyteen, eli jotakin johon kompastuu päivittäin.
Vn: on suuntauksia ja kirkkokuntakin, joka opettaa sairaudesta noin. Mutta tuo on todella ihmisen psykologiasta nousevaa teologiaa, eikä sellainen käy päinsä. Siitä Barth ja Brunner taisivat riitautua niin, etteivät ikinä enää sopineet, siis, sopiiko dogmatiikka noin kehittä. ihmiskokemuksista... Minun tulee jotenkin nyt Schopenhauer mieleen? Minkätakia?
Ihmiselle luontaista on, että hän haluaa kärsimyksellensä syyn, koska sellainen lisää hallinnan tunnetta. Kun vain vältän tätä tai tuota, en enää saa oireita.
Ei niin päin, vaan koettaa Jobin tavoin todeta ottavansa Herran kädestä hyvää, miksi ei myös pahaa? Eikä se, mitä pidän nyt pahana, aina ole pahaa, kun katselen sitä kymmenen vuoden kuluttua. Se "kiittäkää joka tilassa" tuntuu kornilta, ei se aina muuta tee kuin tyrmistyttää... Mitä järkeä oli nyt sairastuttaa, ku. Meillä on kaikki lääkärit poissa?
Se hyödyttää muistaa tehdä, ainakin se huvittaa äärettömästi minun mieltäni, eli minä saatan nauraa.
Mutten enää ollenkaan aina! Kun saan kohtauksen, kiitän, koska opin läksyni jolloinkin vuosituhannen vaihteessa. Mutta huomispäivästä en missään nimessä uskalla mitään luvata.
Toisinaan kohtaa ihmisiä, hyvin täysijärkisiä, jotka etsivät erityisesti lastensa kärsimykselle suuria ja pelottavia jumalanrankaisu-kausaliteetteja. Ikuisesti vaikuttava on Risto Santalan aivan pieni kirjanen"Pieni astia Pyhässä Maassa". Se kertoo hänen kuusivuotiaan Ismo-poikansa sairastumisesta ja kuolemasta Israelissa, jossa perhe toimi lähetystyössä. "Parempi pieni astia Pyhässä Maassa, kuin suuri jumalanhuone vieraalla maalla". Santala toivoi alusta saakka pojastaan pappia, työtoveria ja työnsä jatkajaa, ja Ismo omaksui tämän unelman itsekin. Siitä tuo nimi. Etsi vaikka osoitteesta www.antikka.net.
-
En jaksa täällä nyt kerrata mitä kaikkea on jo aiheesta kerrottu. Anteeksi jos tulee turhaa toistoa...
Itselläni on nyt pinnalla se ajatus, että kun omalla kohdalla synti, väärä teko, nousee pintaan,
tulee esille tavalla tai toisella...
Mielestäni silloin tärkeää on kohdata se tilanne...ei paeta ja torjua...
Myöntää että näin on...
Katua....
Pyytää anteeksi...
Tehdä parannusta...
-
En jaksa täällä nyt kerrata mitä kaikkea on jo aiheesta kerrottu. Anteeksi jos tulee turhaa toistoa...
Itselläni on nyt pinnalla se ajatus, että kun omalla kohdalla synti, väärä teko, nousee pintaan,
tulee esille tavalla tai toisella...
Mielestäni silloin tärkeää on kohdata se tilanne...ei paeta ja torjua...
Myöntää että näin on...
Katua....
Pyytää anteeksi...
Tehdä parannusta...
No mutta, hyviä ajatuksiahan nuo ovat, vai eikö?
Toisinaan ajattelen että siihen parannuksen tekemiseen saa liittää - ja tuleekin - että rohkaistuu hakemaan apua myös psykiatrian poliklinikalta, A-klinikalta, vaikka. Puhuu myös lääkärin kanssa. Moni fyysinen sairauskin tuottaa psyykkiset oireet, joille annetaan hengellinen merkitys - ainoastaan. En puhu sinusta, enhän minä sinua tunne, vaan ihmisistä joita olen kohdannut. Vaikka nyt kodeiiniin mieltynyt lääkäri saattaa sitä parannusta miljoonasti vakuutella, kun parannuksen tekoa olisi AN-ryhmään liittyminen (Anonyymit narkomaanit) tai kollegan apu ja vieroitushoito. Muuten hän toimii kuin paroni von Münchhausen, joka hiuksista koetti vetää itsensä suosta - tai komentaa Jumalaa sen tekemään. Usein taustalla piileskelee ajatus, että kakku on mahdollista samanaikaisesti säästää ja syödä. Tai, ettenhän minä nyt narkomaani tai mikään mielenterveyspotilas ole.
On niinikään oireita, joilla tuottaa toisille kärsimystä, Jumala ei kiellä tuotakin reittiä tsekkaamasta.
Tuli vain mieleeni. Korostan etten sinua tunne. Mutta kohtaan ylihengellistämistä sentään aika usein.
..............................................
Muuan fb-frendini katkaisi frendiyden. Hän on innoissaan "pyhästä tanssista". Kirjoitin, että mikä siitä muusta tanssista sitten tekee epäpyhää tai jotain. Olin juuri aloittanut aikuisbaletin. Pyhä tanssija toimii itse modernin tanssin opettajana. Me hylkäämme paljon Jumalan hyviä lahjoja omatekoisten sääntöjemme mukaan, niin arvelen. Toisaalta; tässä kullekin tietty sallittakoon Rtun mukaisesti vapautensa, mutta kai sitä voi miettiä.
"Tämä maailma on pyhä yhdestä ainoasta syystä: Jeesus Kristus on sen kamaraan painanut askeleensa" (DB).
Jotensakin, että "nouse, Pietari, teurasta, ja syö" vaikka kuinka et olisi ikinä syönyt mitään "saastaista." (Ap.t.)
-
:039:
Missäköhän Hanna nykyään luuraa.
Oli kyllä aivan ihana ihminen joka sai mut liittymään tälle foorumille ja vastaili kyselevälle sydämelleni, niin ihqu ihanasti aina.
Öö satavuotta sitten.
-
On minussa...johdanko minä ihmistä lankeamukseen?
-
synnin syvin olemus - se tarkoittaa perisyntiä ainakin lutteerilaisissa kirkoissa!!!
-
Hyvin ja syvällisesti ovat uskon veljet ja sisaret synnin syvimmästä olemuksesta kirjoittaneet. :kahvi:
Raamattua lukiessa ei milloinkaan kyllästy sen syvällisiin opetuksiin ja kertomuksiin aina Vanhan Testamentin puolelta nykypäivään saakka ja Uuden Testamentin Evankeliumin todistuksista; ihmisenä olemisen vaikeuksista. :'(
Tästä tulee mieleeni perisynnin lisäksi tarina veljenmurhasta, jolloin Kain tappoi Aabelin ja eiköhän siellä taustalla vain ollukkin suuri ja kavala Kateuden perkele joka sai Kainin tappamaan oman veljensä pahuuden ja kateuden tähden ( Uhri ei kelvannut Jumalalle). :107:
Vakavaa puhetta myös nykypäivän ihmiselle, jolloin saamme tämän tästä lukea sanomalehdistä miten alkoholin vaikutuksessa riitelemään joutuneet ryyppykaverukset ovat väkivaltaisesti ja raakalaismaisesti tappaneet. :107:
Raadollisuuden ja kateuden paaduttama ihminen kykenee myös suruttomuudessaan ja alkoholin vaikutuksen alaisena kiduttamaan kanssaihmistä, jotain poloista, ( narsistin uhri) joka suorastaan viattomasti joutuu tuollaisen saatanallisen pahuuden kohteeksi. :icon_lol: :003:
Mikään synti, jolla on nimi ei tapahdu Jumalan näkemättä salassa vaikka niin joku saattaa luulla. Kun Jumalan eräs enkeli heitettiin alas taivaasta maan päälle niin tämä Saatanaksi nimetty langennut enkeli asetettiin maan päälle määräajaksi piinaamaan ihmisiä ja langettamaan syntiin ja pahuuteen. :icon_lol:
Kaikkinaista pahaa ja syntiä on jokainen ihminen tekevä elämänsä aikana halusimme tai emme. Varastaminen ja valehteleminen lienevät melko tavanomaisia tekemisiä aina vauvasta vaariin, mutta oli niiden tekemisestä sitten iloa tai ei niin lopulta Jumala on se joka kutsuu meitä syntiemme kautta parannuksen tekemiseen. :icon_rolleyes:
Ilman synnintuntoa ja omantunnon heräystä ei meillä ole mitään mahdollisuutta saada kokea armoa joka tulee jumalalta. Kukaan meistä ei ole niin voinut vaeltaa ettemme olisi syntiä tehneet ja sanotaanhan että sitä hyvää mitä te sanotte tekevänne sitä te ette tee mutta, vaan sitä pahaa mitä te sanotte että ette tee sitä te teette. Jeesuksen luokse tuotiin langennut ja itseteosta kiinni saatu kenties kaunis nainen, jolloin Fariseus asettui Jeesuksen eteen vaatimaan vapahtajalta, mitä lakiin on kirjoitettu. :017:
Kuten tiedämme Jeesuksen ajan ja mooseksen lain mukaan uskottomuudesta seurannut rangaistus oli kivittää kuoliaaksi aviorikosesta kiinni saatu Huoruuden syntiin langennut. Jeesus tiesi miten tuli menetellä ja hän vaikeni kirjoittamalla maahan ja olematta kiivastumatta kansanjoukolle. Kivitettäväksi tuomitulle aviorikokseen sortuneelle naiselle Jeesus luki ARMON oikeudesta ja sanoi verenhimoiselle joukolle "Se joka teistä on viaton heittäköön ensimmäisen kiven! :107:
Eipä liene kovin montaa kivenheittäjää olemassa tässä murheenlaaksossa jolle tuo synti ei olisi ollut tuttu. Eipä liene asia nykypäivämmekään ihmisille vieras sillä siksi paljon avoliittoja on kaatunut uskottomuuden ja Huoruudensynnin tähden Saatana tekoja on tuokin synti ja sellaisen on helppoa sortua. :'(
Lukemamme perusteella ja oman kokemuksemme kautta olemme kaikki tämän ajan ihmiset vailla vapautusta ja syntisiä ihmisiä. Uskomme kuitenkin että vielä on armon ovi auki ja siellä on meille todistus Jumalan meille antamasta rakkaudesta jopa huonoimmallekkin meistä sisältyy lupaus uskoa seuraavat sanat todeksi:"Missä on synti tullut suureksi niin siellä on myös armo ylenpalttinen." Kaikkivaltiaan Vapahtajamme Kristuksen vaeltaessa maan päällä. Hän tiesi ennalta kohtalonaan olevan kidutus ja ristiinnaulitsemisen sekä kuoleman ristillä sekä siten synnittömänä tuomitun ja viattomuudessaan lunastavansa meidän kaikkien synnit :eusa_clap:
On Kirjoitettu : " Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa ristinkuolemaan, jotta sinä saisit syntisi anteeksi. Vielä nykyäänkin kuulemme syntejä julistettavan anteeksi seuraavasti ja tavalla:" Jeesuksen Kristuksen Jumalan ainokaisen Pojan Pyhässä ja ulosvuotaneessa kalliissa sovintoveressä sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi." :eusa_clap:
Näin olemme oppineet että Syntejään katuvalle ihmiselle voidaan julistaa synnit anteeksi saaduksi mutta ne voidaan myöskin pidättää omia syntejään katumattomalta sielulta. :107:
Jeesus näkee kaikkien meidän ihmisten ajatukset ja tuntee meidän tekomme jopa salaisimmatkin ajatuksemme. Häneltä ei mikään pysy salassa ja sen vuoksi saarnataan parannusta ja syntiä vastaan. :018:
Myös minä olen syntinen ihminen ja tunnen omat syntini suurena taakkana aina siihen asti kunnes koin armahduksen ja sen tähden kiitän Jumalaa suuressa seurakunnassa saamastani armosta ja koen että tänään tekemäni synnit eivät minua enään vaivaa ja että ne kaikki on upotettu armon mereen jonka rannalla on kirjoitettu lappu Onkiminen on Kielletty. :017:
En silti ole unessa ja yritän valvoa etten sortuisi saatanan ansoihin ja sota syntiä vastaan jatkuu sekä omaa lihaa perkelettä että syntiä vastaan. Vanhan aatamin nostaessa päätään on parasta lääkettä rukoilla jumalalta armoa ja sitä ettei hän koskaan meitä hylkää. Isön , Pojan ja Pyhän Hengen nimessä AMEN. :icon_rolleyes:
-
Saatanasta saarnaaminen on kaksipiippuinen juttu. Se saattaa onnistuessaan herättää ihmisen arvioimaan ajatuksiaan, sanojaan ja tekojaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Pahimmillaan se siirtää vastuun ihmiseltä paholaiselle: "Enhän minä, mutta kun tällainen pieni ihminen ei mahda pirun ylivallalle mitään." Mielikuva ihmisessä käytävästä tasaväkisestä hyvän ja pahan kamppailusta on minusta manikealaisuutta eikä kristillisyyttä. Saatana on kuitenkin vain haukkuva ja kuolaava kahlekoira Herramme pihamaalla.
-
Saatanasta saarnaaminen on kaksipiippuinen juttu. Se saattaa onnistuessaan herättää ihmisen arvioimaan ajatuksiaan, sanojaan ja tekojaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Pahimmillaan se siirtää vastuun ihmiseltä paholaiselle: "Enhän minä, mutta kun tällainen pieni ihminen ei mahda pirun ylivallalle mitään." Mielikuva ihmisessä käytävästä tasaväkisestä hyvän ja pahan kamppailusta on minusta manikealaisuutta eikä kristillisyyttä. Saatana on kuitenkin vain haukkuva ja kuolaava kahlekoira Herramme pihamaalla.
Lutteeruksen mukaan pieninkin enkeli voittaa Saatanan.