Minulle taas tuli kyyneleet...kun ajattelin isääni ja rakasta anoppiani ja heidän elämän taivaltaan.
Isäni sai kaiken lisäksi armeijassa ollessaan jalkaansa vahingonlaukauksen.
Käytti koroketta proteesipajasta saatua...ettei ontuminen niin näkyisi...ehkei tuntuisi.
Ja lasten mummin evakontaivalta.
Kunnioittaen.
Kummankin muistoaan.
Samoin appiukkonikin elämänkaarta, joskin hän nukkui aika nuorena ajasta pois eli jo vuonna 1992 maaliskuulla.
Ajatella kuinka aika kuluu.
Oma esikoispoikani, niin rakas...jo seitsemäs vuosi menossa.
Mihin tämä aika on mennyt ?
Ja kuinka sitä edes on jotenkin säilynyt järjissään ?