Minun elävät yhä, 91 ja kohta 93. Hiljaista elämää.
Jos yksinäisyys on ainut huoli, mietin, jotta onhan se epäilemättä kärsimystä kun siitä nyt niin puhutaankin.
Mutta jos on terve, on saanut pitää lapsensa, ei ole kipuja --- niin, minä en osaa pitää pelkkää yksinäisyyttä semmoisena että on kamalinta maailmassa. Yksinäisyyttä saatetaan pelätä enemmän kuin mihin lopulta on aihetta. Kun Jumalastakin on vähän seuraa, aivan totta.
Lähelläni on muistisairaita, syövätkin yleistyvät ikää voitten ja --- voi hyvänen aika-
On niin paljon lujaa kärsimystä jota ei voida juuri auttaa. Jos on terve ja liikuntakykyinen, muistaa oman nimensä ja kotiosoitteensa, voisiko tarjoutua seurakunnan tai spr:n auttajaksi?
Löytää kenties vielä yksinäisemmän, ja myötätunto saa sanoa sanasen: Voinko auttaa?
Kun vielä miettii maailomantapahtumia niin voisiko niistä rakentaa hyvää elämää? Moni ei loppujen lopuksi enää jaksa mitään kommuuniviritelmiä, vaikkeihn se ole huono ajatus.... Ja on vanhainkoteja, jossa on ikätoveriseuraa, mutta jostain syystä niihin ei haluta muuttaa, ennen kuin on pakko jättää koti voimattomuuden tähden.
