vanhuus

[Viisveisaaja]

Tälläinen synkkä aihe,kun pikkasen kauhistuttaa tämä vanheminen. Vanheneminen on kai aihe josta suurimmalla osalla meistä foorumilaisilla on jotain kokemusta?

Bob Dylan on tehnyt joitain lauluja aiheesta. Joissa  vanhenemista käsitellään ja mitään hyvää ainakaan hän ole siitä löytänyt.
Itsekkään en oikein löydä, näkö menee ja muuta kolotusta.

Miltäs vanheneminen tuntuu?

[Riitta-mummi]

Älä pelkää. Mielenkiintoisemmaksi on käynyt, aina vain.

Riippuu tietysti yksityiselämän kuvioistakin. Minä joka ns. menetin nuoren aikuisuuteni olemalla kahden pienen äiti, olen saanut niiden vuosien vapauden ja hauskuuden sitten nelikymppisenä. Luulinkin että nelikymppisenä on valmis, täydellinen ja onnistunut. Kuinkas kävikään! Sain aloittaa kaiken alusta.Lapsen kengissä astelen kai vieläkin, mutta olen jouten tyytyväinen(padasjokinen sanonta)!
Kuusikymppiseksi asti meni jopa kivuitta, säryittä, mutta 63 täytettyäni aloin tuntea kehon kehnoutta. Onneksi utelias lapsenmieli sanoo etten vieläkään ole v a n h u s.

Uskallan sanoa että vasta nelikymppisenä aloin hitaan kasvun näissä uskon asioissa. En osaa sitäkään enää pitää pahana. Maailma on tullut nähtyä ja elettyä. Tiedän synnin seuraukset, mutta olen saanut kokea Armon suuruuden. Rakkaus jota olen saanut perheeltä ja ystäviltä on elähyttänyt
kokonaan uuteen ihmiskäsitykseen.

Heränneen kansan vaellus vaatimattomuudessa ja nöyryydessä ei minun tuliselle luonnolle ole helppoa. Siltikin haluan ja toivon kuuluvani tähän joukkoon, missä ei henkiä haistella, ei olla muuta kuin synnin alaisia ja Kristusta tarvitsevia.

[Syterskalet]

Vanhuus on siitä, että odotetaan milloin se viisaus tärähtää päähän. Mutta odottavan aika on pitkä, jota kuitenkin helpotta se, että aika kuluu nopeasti.

[Mörtti-57]

Vanahuus on elämästä luapumista pala palalta. Luin jostakin, että ihimisen olisi elonaikanaan kerättävä tiatoa ja omaasuutta 2/3 -osaa ajastaan ja loppuaika olis käytettävä sen pois luavuttamisehen.

[Leena]

Pelkäsin etukäteen tolkuttomasti neljänkymmenen täyttymistä. Lopulta olin niin ahdistunut että kotona käydessäni kysyin isältäni millaista se oli... meillä kun on hyvä kysyä äidiltä jos haluaa vakuuttua siitä että asiat ovat niinkuin toivoo, isältä kun olisi tiedettävä kuinka ne oikeasti on...
Hän vastasi, että oikeastaan siitä vasta alkoi hyvä elämä, ja nyt kun kuusikymppiä on kohdalla, tuli uutta mietittävää - siihen kun ajoittui selvä roolien muutos minä ajattelin, tulo isoisäksi ja eläköityminen. Jokin lyhyt taite näytti silloin olleen vähän vaikean.  Mutta se pätkä oli hyvää ja vakuutan samaa, vaikken vielä ole lähellä sitä toista haastetta....Ja vaari on oikein onnellinen vaari.

Nyt jokainen päivä - älkää kysykö syytä! - merkitsee iltaan jouduttuaan sitä että olen askelta lähempänä kuolemaani. On hetkiä jolloin vimmatusti vain haluan elää, elää, elää ja täällä, en missään muualla... musiikki tuo sellaisen tunteen joskus, niin - ehkä intensiivisimmin.  Mutta ihmettelen kyllä itsekin, mikä ihme tämä nyt on, että otan ne kuin olisin lähempänä Jumalan näkemistä, en mitään vanhenemista, vaikka onhan sekin todennäköinen...  olisiko jokin että on joutunut luopumaan pitkin matkaa kaikenlaisesta, vaikuttanut... mutta kun menettämiseen ehkä ei sittenkään totu...

Kun aika kuluu niin kauhean äkkiä, ei kerkeä olemaan vanhana pitkään kuitenkaan... ja mitä vanhemmaksi elää sitä nopeammin se kuluu... tuntuu kuin se lentäisi... Enemmän minä mietin kyllä iankaikkisuutta kuin mitään täällä tapahtuvaa nyt enää. Jokin minussa katselee itseään ja näkee realistisesti: Ei mitään hyvää. Siihen asettuu lohduttavana oikeastaan ainoana lohduttajana ajatus, että nyt on suhteessa Jumalaan kuten pitääkin, mutta vaikeaa se on silti. Se lienee katumusta. Kun katuu, ei enää tule yksittäisistä teoista moraalin ajamana Jumalalle tunnustamaan yksittäistä tekoa, vaan katuu vinoon vääntynyttä elämäänsä, ja vain siksi uskaltaa tulla, etteivät terveet parantajaa tarvitsekaan. Tahtoisin jo Jumalan luo, eikä siis aivan todella mikään ole hullusti, en ole masentiunut eikä mitään sellaista. En nyt oikein tajuu... siis, en. 

[Pyryharakka]

Viime viikolla eräs viisikymppinen tuttavani sanoi, että kun hän katsoo aamulla peiliin, hän ihmettelee: "Tuon vanhan miehen sisälläkö minä asun?"
 

[Pena]

Aikoinani oli hirmuisen aikuinen (mielestäni) kirjoittaessani ylioppilaaksi. Nyt vuosi vuodelta nuoremmat kakarat saavat valkolakin.

[Leena]

On joku viisaustieteilijä sanonut että vanhuuden kehitystehtävänä on eheyden löytäminen, vaihtoehto on epätoivo. Eheys merkitsee sitä, että on osapuilleen sitä mieltä että oma elämä oli sittenkin paras mahdollinen elämä. Ehkä kysymys on tästä.  Joskus se tulee eteen hyvin nuorelle: Ajattelen yhä 21-vuotiaana kuolemaan tuomittua Sophie Schollia ja hänen paria vuotta vanhempaa veljeään, joka myös tuomittiin kuolemaan natsismin vastaisesta toiminnasta 1943.  Tuli kiire todeta, ettei olisi halunnut sittenkään toimia toisin, tai ei olisi voinut. Ja että elämä oli ollut hyvää.

[PekkaV]

Mitäpä tässä, valmiissa maailmassa.

[Leena]

Mitäpä tässä, valmiissa maailmassa.

Se kai että maailma voi olla valmis, me olemme niin toivottoman epävalmiita

[PekkaV]

Eikä valmiimpaa tule, vaikka kuinka touhuais.

[Riitta-mummi]

Joo, kipeemmäks vaan tulee kun ylirasittuu.   

[Pirska]

Eipä sitä kukaan tiedä, mitä vanhuudessa on odotettavissa.

Kauhealta tuntuisi olla hirveän sairas.

Kauheammalta tuntuisi olla yksin ja hyljättynä.

Kauheinta olisi paha äkkikuolema.

[mt]

Miltäs vanheneminen tuntuu?

Turha koohotus jää vähän vähemmälle. Ei tarvitse niin hirveästi pinnistellä kuin nuorempana, kun jo tietää... Katse terästyy, kohdistuu, kun tietää, että keväitä ja syksyjä on edessä vain varsin rajallinen määrä. Näkö heikkenee, mutta siitä ei jaksa kovin paljon huolta kantaa, tarvitseeko sitä kaikkea enää niin tarkasti nähdäkään. Voima vähenee, ei voi mitään. Onneksi on nuorempia ja onneksi ne on yhtä hulluja kuin ennenkin, antaa niiden pusertaa. Oma energia säästetään olennaisiin. Naisissa kauneus siirtyy ikävuosissa eteenpäin - näet kolmikymppisen hepsankeikan ja toteat että tuosta sitä vielä tulee upea pakkaus, jahka ikää karttuu pari vuosikymmentä. Työteho kasvaa, kun aikaa ja voimia ei kulu turhaan hosumiseen. Suurimman osan asioista voi antaa mennä ohi, onhan noita nähty. Historia kiinnostaa, koska sitä voi ymmärtää edes jotenkuten vasta yli viisikymppisenä - kun omaa nuoruusaika on historiantutkimuksen eikä sosiologian kohde. Historian aika konkretisoituu, kun ajanjaksoja voi verrata omaan elämänkulkuun.

Ei hassumpaa aikaa. Sen kestokin taitaa olla meidän ikäpolvella sopiva. Saunakaverin ohje: eläkää 98 vuotiaaksi, mutta sitten kuolkaa, koska siinä vaiheessa elämä alkaa käydä kovin hankalaksi (kaverilla oli satanen menossa juuri rikki).

Mt

[Atanasia]

Leena kirjoittaa, että

Pelkäsin etukäteen tolkuttomasti neljänkymmenen täyttymistä.

- mulle kävi samoin.
Olin viikkoa ennen 40-vuotispäivää ihan paniikissa, olin
aivan varma, että kuolen, en nähnyt mitään mahdollisuutta siihen, että elämä jatkuisi vielä
40 jälkeen...
en uskaltanut edes nukkua vaan piti valvoa ja ottaa se päivä vastaan
jotta en ainakaan kuolisi unissani 
- ihme paniikki!

Mutta sitten kun täytin 50 ei tuntunut missään.
Ja kohta täytän kai 60...tuskin huomaan...