Heikko kansakunta, kuten Venäjä kaipaa aina vahvaa johtajaa turvakseen, joka usein sitten ottaa paikkansa hirmuvaltaisena diktaattorina.
Onhan suomalaisillakin perimässään paljon herrapelkoa (kunnioitusta) ja alemmuudentunnetta, kun vuosisatoja ollaan oltu Ruotsin ja Venäjän vallan alla. Mauno Koivisto presidenttikausillaan kavensi presidentin valtaoikeuksia eduskunnan ja hallituksen hyväksi, mutta vielä eri kriiseissä presidenttien kannanottoja kunnellaan tarkasti korvat höröllä.
Ollaan sitä Suomessa silti haaveiltu Suur-Suomestakin, vaikka ollaan kovin vähäväkinen kansa. Viimeksi Suur-Suomesta hurrattiin, kun lähdimme sitä tekemään jatkosodassa Saksan rinnalla, mutta katajaan sitä taas kapsahdettiin. Joku totesikin tuolloin, että mitä me edes Suur-Suomella tehtäisiin, kun suomalaisia ei riittäisi edes asemamiehiksi uusille valloitetuille maille?
Suomen onni on ollut kehittyä politiikaltaan demokratiaksi, jonka valitut johtajat ovat osanneet kehittää yhteiskuntaa sen mukaisesti. Urho Kekkonen oli lähes diktaattori, mutta suomettumisen aikana CCCP:n ehdoilla YYA-sopimuksineen se taisi olla ainut mahdollisuus johtaa maata. Kekkonen viekkaana ja viisaana savolaisena osasi pelin CCCP:n kanssa ja hän toimi Suomen etujen mukaisesti koko kylmän sodan ajan.
Nykyinen presidentti Sauli Niinistökin on halunnut kunnioittaa demokratiaa ja esim. on halunnut tuoda oman Nato-kantansa julki vasta, kun eduskunta on tehnyt päätöksensä Natosta.
Niinistölle on haluttu esittää myös poikkeavaa jatkoa virallisiin presidentin virkakausiin, mutta hän on kieltäytynyt jatkosuunnitelmista.
