Toivoisin vain, että monet pohtisivat tätä kysymystä karismaattisuutta kohdatessaan.
Yhtä tärkeää lienee myös pohtia samaa kysymystä, kun kohtaa karismaattisuuden puuttumista.
Karismaattisuus tai sen puuttuminen voivat molemmat olla epäterveeseen elämään johtavia seikkoja.
Ei kait kaikki voi olla kohdallaan, jos yhtään Paavalin mainitsemaa armolahjaa ei ole seurakunnassa toiminnassa.
Ihmisellä on valtava taipumus mustavalkoisuuteen:
- Vastustaa kutakuinkin kaikkea karsimaattisuutta
- Vastustaa kutakuinkin kaikkea, josta puuttuu karismaattisuus
Ihminen on myös perso arvostelemaan asioita muotoseikkojen mukaan:
Metelissä viihtyvä kristitty tuomitsee hiljaisemmissa kuvioissa viihtyvän kristityn harhassa olevaksi, koska meteliä ei ole tarpeeksi.
Hiljaisuudessa viihtyvä kristitty tuomitsee metelissä viihtyvän kristityn harhautuneeksi, koska kristillisyyteen hänen mielestään kuuluu korvien kuultava hiljaisuus.
Peräänkuuluttaisin tervettä ja harvinaiseksi käynyttä maalaisjärkeä näissä asioissa, jotta ei kompastuttaisi tyyleihin ja tapoihin, vaan löydettäisiin asioiden ytimiä.
Minä väitän, että Jumalan pelko on äärimmäisen harvinaista ns. karismaatikoiden ja ns. antikarismaatikoiden keskuudessa, yhtä harvinaista, kuin niilläkin, jotka ovat näiden äärilaitojen välillä. Jumalan pelko ei korreloi karismaattisuuden määrän tai sen puutteen kanssa.
Karismaattisuus tai sen puuttuminen ei ole ongelma. Kun Jumalan pelko puuttuu, se sitten oirehtii kaikenlaisena eri muotomenojen vastustamisina niin, että ydin hämärtyy. Ongelmana on Jumalan pelon puuttuminen. Kaiken maailman epäjumalat ovat vallanneet sijaa Jumalan pelolta.