Itse tykkäsin kyllä nuorena kuulua jengeihin.
Ei ollut niin tylsää kuin yksin ja kait se kasvatti sekin johonkin yhteisöllisyyteen ja laumassa elämiseen.
Tästä pidän ja suuresti. Menee sivuun annetusta aiheesta, mutta jos tän kerran kun ei tavaksi tule
Joskus toisinaan kirjallisuus on iskeny valtakulttuurille kapulaa rattaaseen, mutta ittestäni vaikuttaa jotenkin että etenki nuortenkirjat ja niiden arviointi jauhaa paikallaan, kuten on tehnyt sata vuotta.
Sosialistisen realismin valokuvamaisuus oli kamalaa, se ravisteli kirjaston käyttäjän aikuisten puolelle.
Nyt on teemana ollut y k s i l ö -_ siitä, kun päästiin postpostjälkimodernismin uusliberalistriseen elämännautiskeliuun-- ei, kirjallisuus ei ole irrallaan ajankuvasta, ei politiikasta eikä se ole irrallaan rahasta.
Se jumputtaa kovin staattisesti yksilön kasvua, yksilön elämää, ja lähettäkääs teksti NVL:.oon, saatte sen takaisin tällä kommentilla: Erinomainen kasvukertomus plaaplaa/ Missä on kasvukertomus/ En löydä ryhmän jäseniltä ainuttakaan y k s i l ö n
k a s v u k e r t o m u s t a. Eikä mitään muuta. Ei perhettä, ei luokkaa, ei ryhmää. Parisuhde sallitaan, mieluusti sukupuolenvaihto. Se ei vielä ole loppuun jauhettua, tosin.
No, semmoinen on aika helppo tehdä. Nuori on pisteessä A tämmöinen, pisteessä Ö tuommoinen. Piirretään välille kaari. Kaarelle sijoitetaan henkilöitä, joilla on pikku sysäys hyvään tai pahaan, yksilöllisesti, suuri tuuppaus , kuten pikku sysäyksellä, miljöökuvaus, miljöökuvaus, miljöökuvaus. Sitten keksitään juttu eli kuljetaanko avaruudessa, mielikuvitusmaassa, eri aikakausissa, mielellään ei kuitenkaan tässä todellisuudessa. Korjataan virheet, deletoidaan toistot. Korjausohjelmalla semmoinen käy sutjakasti, etsi-komento löytää toistot kun tottuu hakemaan. Laiskuuttaan voi luettaa sen jollain ja maksaa siitä hommasta.
Perheitä ei kuvata -- viimeinen perhekuvaus taisi olla Rauha S. Virtasen köyhyyttä, rikkautta, koulun oikeistolaisuutta (uhhuh ja no niin) kuvaava "Joulukuusivarkaus" joks. 1971. Seuraava, "Lintu pulpetissa" kuvasi vielä ryhmää, koulussa toimivaa "yd-rintamaa". Virtanen on kirjoittanut paljon perheistä, uusperheistä, perheestä jossa on adoptiolapsi, lapsen tarpeesta kuulua perheeseen, tarpeesta tuntea omat juurensa, mutta se oli joskus viisi- kuusikymmenluvulla.
Pojille on runsaammin ryhmäkuvauksia. Tytöille oikeastaan vain Kerttu Juvan kaksi partiotyttökirjaa, Leppiluodon leiriläiset ja Kurki-vartio kunnostautuu. Toisaalta voin sanoa että nuorisokirjallisuus, jota on yritetty tehdä pian vuosisata, jota alettiin julkaista erikseen 1920-luvulla, edustaa aina omaa aikaansa ellei ole siitä jäljessä. On, kuin nuoret aikuiset -- aikuisuuteen ehtineet kirjailijat tahtoisivat sanoa nuorille: Minä olen tämmöinen ja ajattelen näin. Sinun on oltava samanlainen ja ajateltava kuten itse ajattelen.
Ole yksilö. Kasva yksilönä. Ole yksin.
Kirjallisuus rikkoo toisinaan rohkeasti radiohiljaisuutta, mutta tällä kertaa ainakin nuorille kirjoittajat tuntuvat olevan hukassa. En jaksa uskoa, että yksilö pysyttelee loputtomiin kiinnostavuuttaan trendin kärjessä. Aikakausi alkaa olla kaluttu, mielikuvitusmatkoja on tehty ja Harry Potterien klooneja tuottaa moni innokas yrittäjä. Kirjoitin huvikseni tarinan ryhmästä Vantaan Sanataidekoulun la-nu-kurssille, mutta nuoret kirjoittajat eivät tunnistaneet sitä ryhmän kuvaukseksi, ennen kuin sanoin että ei, tämä ei ole Karrin kasvukertomus eikä Joken huumeongelman kuvaus. Huomasiko kukaan että pojat toimivat ryhmässä?
Heille sattuu yhdessä paha kupru, kun heille sattuu tapaus.... Kuka lopulta tuuppasi Timpan alas pihan sivuportaita jää selvittämättä, kun yritetään selvittää, sattuiko sille ihan totta pahemmin ja kuinka yhdessä selviydytään seurauksista? Ja joskin nuoret urhot saapuvat jokainen erilaisista oloista, ryhmässä h kuuluvat vain Penan jengiin, jonka piti toimia niin kuin siinä leffassa Robin Hood ja...
Tässä on "me" joka alkuun on hämmentynyt, vaikeuksissa ja tukalassa tilanteessa kun jonkun kai pitäisi vastata teosta. Totta ihmeessä olisin voinut kertoa pojasta jolla on huumeongelma ja plaaplaa. Pojasta, jonka äidillä on vakava sairaus. Pojasta, jonka isä on väkivaltainen. Pojasta jolla on kaikki hyvin.
Katsoin kuinka käy, kun tarjoan tekstin meistä.
Mitä... Eeei, mutta jos on me niin pitää olla ne..., joo niin...
Yritin selittää, ettei ryhmäytyminen edellytä viholliskuvia, ja onhan niitä, kun pojat pelkäävät poliisia ja pikkuisen koulun vaksia kanssa ja Timpan isäpappaa. Lopussa tämä me on toisenlainen -- mutta niin on muutama aikuinen.
Ei semmoista voi olla.
No ehkä minä en vaan osaa, sehän on mahdollista, mutta nämä nuoret, enintään kolmikymppiset. siis eivätr edes t i e d ä mikä on ryhmä, kuinka ryhmäöän kuulutaan, mitä ryhmä merkitsee.
Minulla oli aina jokin me- Minulla oli oma perhe. Vainion perhe. Enäjärven perhe. Oma luokka. Oma piha. Etskun kulman sakki. Työviksen kellarin porukka. Seurisnuoret. kaverit. Kurssikaverit.
Eikö niillä ollut mitään, mistä ryhmän tunnistaa? Se tehtiin niin alleviivaten, että pelkäsin liioitteluksi.
Tulihan vuodatus, mutta tätä olen paljon, paljon ajatellut.
En ole ennättänyt perehtyä nuorten Finlandiaan, en tänä vuonna tai en edes viitsinyt.
Aihe: Yle (Luettu 1878 kertaa)