Koetan kääntää näitä syvällisiä ajatuksia maalaisjärjelle sikäli kuin osaan.
Sartre: "Näin ihmisen kärsimys on käänteinen Kristuksen kärsimykselle, sillä ihminen kadottaa itsensä ihmisenä, jotta Jumala syntyisi."
Sartren mukaan siis Kristuksen kärsimys lienee sitä, että hän kadottaa itsensä, jotta ihminen syntyisi - eli että Kristuksen kärsimyksestä on hyötyä ihmiselle.
Mutta Sartre kai ajattelee että asia on juuri päinvastoin: Jumala syntyy vasta siitä, että ihminen kärsimyksen kautta menettää jotain ihmisyydestään (vai peräti ihmisyyden kokonaan), ja alkaa siksi turvautua johonkin itsensä ulkopuoliseen, jota kutsuu "jumalaksi".
Sartre: "Mutta Jumalan idea on kontradiktorinen ja me kadotamme itsemme turhaan."
Pitääkö tämä ymmärtää niin, että varsinaista jumalaa ei synnykään tai siitä ei ole mitään hyötyä, koska jo käsite (=idea?) "jumala" on Sartren mielestä sisäisesti ristiriitainen?
Johtopäätöksenä kai pitäisi sanoa, että Sartren mukaan kärsimys on turhaa siinä mielessä, ettei se vie meitä lähemmäs jumalaa eikä varsinkaan auta eksistentiaalisessa itsemme etsimisessä. "Ihminen on täten hyödytöntä kärsimystä."
Vaan mitäpä sanoo Nilsiän mies?
"Usein havaitsen sen muutamina aikoina, että minun rangaistukseni on
joka huomen uusi
Ajatteletko, Markion, että Paavo puhuu tässä
kärsimyksestä vai Jumalalta tulevasta
rangaistuksesta (esim. omantunnon vaivojen tms. myötä) vai ovatko nämä sama asia?
Paavo: "vaan en vielä tähän asti ole antanut epäuskolle sitä kunniaa, että olisin lymyttänyt itseni Herran edessä."
Minä olen tulkinnut tätä Paavon lausumaa siten, että Paavo ei halua omantunnon syytöstenkään eikä epäilystenkään keskellä pitää itseään epäuskoisena, eli "tässä tilassa piiloitella itsiään Herran edessä, niinkuin Aatam paratiisissa." (Vrt. Muuan sana heränneille talonpojan säädystä. PRK 89.) Ehkä Sartre syyllistyy juuri siihen, vai mitä tarkoitat asettamalla nämä sitaatit peräkkäin?