Tuskinpa tässä on merkityksellistä eroavaisuutta: olen täysin samaa mieltä, ettei mikään voi olla tässä maailmassa varmaa. Mutta ehkä vivahde-ero on siinä, että minusta epävarmuus on inhimilliseen kokemukseen sidottu looginen perusominaisuus eli jos pystymme omaksumaan varmuuden, meistä tulee jotakin muuta, jota emme pysty edes kuvittelemaan. Ehkä tämänkin takia mielenrauhani ei tieteestä järky mihinkään, päinvastoin pidän tiedettä hienona ja järkevänä tapana tarkastella maailman fysikaalista olemusta. Mutta ei se, eikä mikään inhimillinen ajatustapa pysty tulemaan absoluuttiseen.
Nyt jo tipuin, että missä mennään.... Korjaa, jos näytän käsittäneen jotakin väärin. Siis kummatkin meistä ei usko maailmassa olevan mitään varmaa. Itse käsitin niin, että ajat takaa sitä, että ei voi olla varma edes siitä, että kaikki aikanaan selviää kuoleman jälkeen, kun taas arvelet, että minä olen liian varma joskus tulevasta varmuudesta.... :-? Tuli lausehirviö, mutta toivottavasti ei mennyt entistä sekaisemmaksi.
Jos käsitin ajatuksesi oikein, niin haluan sen lisätä, että toki itsekin välillä mietin, että mikä on kaiken tarkoitus ja onko ylipäänsä mitään ihmisen yläpuolella. Siis toki kyseenalaistan senkin aina väliin, mutta kuiteskin silloin tulee vain niin ahdistunut olo, kun miettii, että kaikki loppuisi kuolemaan ja elämä olisi vain biologian lakeja. Helpottaa paljon, kun saa vain ajatella, että ei minun tarvitse kaikkea ymmärtää, vaan voin jättää itseni Jumalan käsiin ja ajatella, että kaikki selviää aikanaan.
Mielenkiintoista pohtia asioita joskus näinkin, kun ihmiset vähän eri tavalla asioista ajattelevat!
