Eilen ajattelin pitkästäkö aikaa sanoja, uskova seuraa, seuraaja uskoo. Ja toivoin, että olisin oppinut tämän paljon nuorempana sen sijaan että päivittelin uskoontuloa, uskossa pysymistä ja pelkäsin uskovien ylöstempaamista kunnes sinä toukoikuun iltana Ruskeasuon pysäkillä katselin kuinka maailma oli kaunis, niin täynnä hentoa viherrystä, vaaleansinisen punertavan kellertävän päivänlaskua ja sanoin, ei, Jumala, se kaikki on minulle mahdotonta
minä menen uskosta kjoska en jaksa pysty osaa
ja haparoin kohti seuraamisen mahdottomuutta, kun enää ei jää kuin armo
vaikka kuinka tahtoisin jatkaa, ja seurata, sillä mikä muukaan minulle voisi merkitä yhtä paljon.