Kyllähän se musikaalisuus perintötekijöissä kulkee. On vain minun kannaltani harmi, että taipumukset välillä hyppäävät jonkun sukupolven yli. Isäni oli musikaalinen. Soitti maniskaa (mandoliini), haitaria ja sähköurkuja kotitarpeiksi ja jopa sävelsi.
Sain jo kolmen vanhana veljeni kanssa yhteisen haitarin. Isä yritti minua opettaa ja kannustaa. Jos olisin edennyt harjoituksissa, olisin päässyt ihan harmonikkatunneille. Mutta ei minusta soittajaa tullut. Yksinkertaisia nuotteja osaan vähän soittaa. Saatan vähän kokeilla nuoteista jotain tuntemattomampaa virttä, miten se menisi. Mutta korvakuulolta en osaa mitään.
Sitten serkkuni, joka sai ensimmäisen kerran eläissään haitarin syliinsä, vähän sitä paineltuaan, kohta soitti tuttuja valsseja ja muuta tuttua tanssimusiikkia. Hänellä taas ei ollut nuorena mitään mahdollisuutta millekään soittotunneille.
Tasan ei käy onnen lahjat.
Jokaisen musiikin ammattilaisen kuin harrastajanki pitää harjoitella jatkuvasti pitääkseen taitoa yllä ja kehittyäkseen.