Tuo ruutu pomppii niin hankalasti eikä muutenkan ole hyvä kirjoittaa pitkästi.. En tahtoisi jättää teitä, en millään, mutta minut vakavoitti lopullisesti se, että todella vielä nyt saan tietooni lähes kymmenen vuotta sitten tapahtuneita asioita - että jollakin on tosi paha olla minun takiani. Siitä vuodesta tosin lääke-erehdyksin tähden en muista mitään. Oli yllätys että palautetta tulee satunnaisesti yhä. Koetan korjata, kuinka muutoin toimisin?
"Itsetutkistelu" - voi kunpa se korjaisikin myös sen joka on "luonnontiedettä eikä luonnetta" kuten joku ystävä kirjoitti.
Oma toiveeni oli, että voisin alkaa hyvästellä pikku hijaa, siirtyä kirjoittelijasta lukijaksi, kutsua ylläpidosta Seppo puolisoineen jolloinkin maaliskuussa, ellei mitään satu, kahvikupposen äärelle juttelemaan siitä, että mikäli hämärätila tulee, en todella - todella voi sille mitään. Aloitan toimimisen, eikä mikään "sisäinen kontrolli" tartu hihasta ja muistuta: Tätä ei pidä tehdä. Sen takia tänne tulee olla pysyvä esto, se ei ole mitään itsensä eikä muidenkaan kiusaamista vaan käytännön pakko. - Nyt olen kaatanut omia pulmiani jo liikaakin niskaanne. Toivon, että se ymmärretään oikein. Jokseenkin, kuten Pyryharakka kirjoitti: Outoa ilmiötä sietää paremmin nyt kun sen syyn tietää. Hyvin aktiivisen kirjoittelijan katoaminen ei ole kiukuttelua, ovet paukkuen, suuttuneena, häipymistä, vaan se saisi ja voisi olla, niin toivon, hiljainen lähtö,kaikessa rauhassa, joka ymmärretään, ja - itsekkäästi ajattelen - myös itselle helpompi. Saisiko olla niin? Tämä ei ole ristiriidatonta, vaikka vie joskus liikaa aikaa.
