Uskonvarmuudesta puhuttaessa tekisi joskus mieleni kiinnittää huomiotani niin yksinkertaiseen asiaan, että se saattaa olla kaikille todellinen piece of cake ja juttu turha.
On kuin puhuttaisiin samaan aikaan ja tutkimatta emootiosta, varmuden ja luottamuksen tunteesta ja tiedosta, jolla varmuus perustellaan. Tunne ei ole pikkutekijä. Omasta nuorudestani muistan "pelastusvarmuuden" vaatimukset, ja etenkin alakuloisuuteen taipuvaiset henkilöt tulivat vain masentuneemmiksi ja syyttivät itseään ensin siitä etteivät kykene kokemaan mitään semmoista "varmuutta" , ja sitten siitä, että kehtasivat masentua vaikka heidän olisi tietenkin näin hienosta asiasta tullut riemuita. Olihan sotku.
Ja tietoonkin liittyy sen pitämistä vaihtelevassa määrin, ellei muuta, niin varmuudella itseä koskevana tai jonakin joka "ei koske minua kuitenkaan" ja joskus ehkä juttuna joka on vain juttua. Luulen epäilysten jossakin muodossa olevan tuttuja kaikille.
Mutta tämä määritelmällinen epäselvyys on itseäni aina hieman häirinnyt. Mitä oikeastaan haetaan, kun kysellään pelastusvarmuuden perään? Lujaa luottamusta annettuun tietoon, sen todeksi tunnustamista vaikka nyt hiljaa itsekseen ja itselleen, vai todellakin tämän suurenmoisen jutun - sillä onhan se sitä - herättämää iloa ja luottavaista oloa...mutta kun sekin on vielä muuta kuin varmuus? MIstä siinä ollaan varmoja ja kuinka vakaata se varmuus sitten oikein on? Ollaako varmoja siitä että juttu on totta, se historiallinen tapahtmasarja - no, se lienee ensiedellytys - vai siitä että se ilman epäilystä kuuluu itselle ja koskee myös itseä? Mistä se revitään?
Itselleni jo se ajatus oli todella suuri, että koko asiahan on tapahtunut minun ulkopuolellani. Oli tietty tapahtumaketju historiassa... olen syntynyt paljon sen jälkeen ja vielä aivan erilaiseen kulttuuriin ja käsitemaailmaan. KUitenkin se tapahtumasarja koskee myös, siis, myös minua. Sitä on merkillistä ajatella. Mutta en ole varma pelastusvarmuuudestani. Haluaisin kyllä olla. Sillä mahtaa olla tosi hienoa voida olla varma siitä että Jumala viitsii pelastaa minut. MIksi viitsisi kun enemmän syitä on vastaan kuin polesta, olkoon Kristus vaikka kuinka kuollut ja ylösnoussut. On paljon paremnpaakin sakkia...siis, en nyt tiedä ymmärtääkö tästä kukaan mitään. Kuka tuosta voi olla varma? "Minä armahdan kenet armahdan". SItooko Jeesuksen uhri, ristinkuolema, Jumalaa edelleenkään yhtään mininkään kenenkään osalta ? Ei kai sentään. Sanokaa viisaammat, nyt toivoisin sitä kyllä todella.
