Olen ymmärtänyt, ettei Paavo Ruotsalaista oman sielunsa pelastaminen juuri kiinnostanut. Hän jätti sen asian Kristuksen päätettäväksi. Pelastusvarmuus taisi merkitä hänelle pysähtymistä, kun kristityn tuli kilvoitella viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Kyllä Paavo oli jo lapsesta asti kiinnostunut oman sielunsa pelastuksesta. Muistelen, että ainakin jonkun elämänkerran mukaan joskus lapsena kirkossa ollessa Paavoa pelotti helvetti tai sitten se oli niin, että siellä tuo pelko heräsi.
Mahtoiko Paavon asuinseuduilla ollut ketään, joka niin kovasti tämän asian kanssa paini? Kuinka moni nykyään näkisi sellaista vaivaa pelastumisensa eteen, kuin Paavo näki.
Kova hätä hänellä olikin juuri sielunsa asiasta.
Lähti mm. pitkälle matkalle seppää etsimään, kun kuuli, että ehkä saisi sieltä avun.
Ennen sitäkin oli jo paljon vaivaa nähnyt että löytäisi tuon pelastusvarmuuden, eikä ollut löytänyt, vaikka hengellisissä kokouksissa juoksi niin, että höpsönä pidettiin ja isäkin oli hänelle vihainen. Vaan minkäs teet, kun ei rauhaa tuntunut löytyvän.
Lopulta löysi ja sai rauhan.
Taisi se pelastusvarmuus horjua juuri kuolinvuoteella, mutta kerrotaan, että hän kuitenkin sai rauhan, ennen kuolemaansa.