Kiljanderin pappissuvun
muisto elää virsikirjoissa
Pohjoissavolaiselle körttikansalle ovat Vilhelmi Malmivaaran virret suloista kuultavaa ja veisattavaa. Turhan vähälle huomiolle on jäänyt, että virsikirjoista löytyy toinenkin tuottelias virsirunoilija, jonka juuret ovat syvällä savolaisessa maaperässä ja yhtä lailla myös Savon hengellisessä elämässä.
Kaarle Martti Kiljanderin nimi löytyy tämän päivän virsikirjan hakemistoista hyvinkin moneen otteeseen. Koko Pohjolan pisimpiin pappissukuihin kuuluvana hänellä olisi varmasti ollut omiakin ajatuksia virsiin, mutta hän valitsi toisin ja otti kääntääkseen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin virret suomen kielelle.
Osa käännösvirsistä kuuluu tänään harvemmin veisattuihin, mutta joukossa on myös hyvinkin tuttuja ja suosittuja virsiä. Näitä ovat vaikkapa virret 293, En tahdo Herrastani milloinkaan luopua, tai 532, Taas siunattu päivä nyt luo valoaan.
Vuoden 1863 virsikirjan komiteassa Kiljander saattoi vaikuttaa myös monella muulla tapaa siihen, mitä Suomen kirkoissa on veisattu viimeisten puolentoista vuosisadan ajan. Runeberg kuten myös Kalevalan koonnut ja virsirunoilijana ahkeroinut Elias Lönnrot kuuluivat samaan toimikuntaan.
Nilsiä ja sen vahva herännäisyys olivat Kaarle Martti Kiljanderille tuttuja ja läheisiä, toimihan hän puolenkymmentä vuotta Nilsiän kirkkoherrana vuosina 1866-1870. Seutukunta oli Kaavin pappilassa vuonna 1817 syntyneelle tuttua verenperintönä, sillä Kiljanderin pappissuku oli työskennellyt Kaavin kappeliseurakunnassa vuodesta 1679 lähtien.
Kaarle Martin isä Samuli oli suvun neljäs ja viimeinen kappalainen Kaavilla, mutta hänen lopetettuaan saatettiin kuitenkin Kaavilla todeta ylpeydellä, että Kiljanderit olivat tehneet lyömättömän ennätyksen pappeina koko Pohjolassa: sama suku 150 vuotta yhtäjaksoisesti pappina yhdessä seurakunnassa. Kakkosena tulevat Europaeukset, jotka julistivat sanaa 140 vuotta Etelä-Karjalassa Parikkalassa.
Papin poikana Kaarle Martti Kiljander pantiin automaattisesti ”teit isäin astumaan”.
Tuttavuus J.L.Runebergiin syntyi jo nuoruudessa kouluvuosina Porvoossa ja syveni vuosien myötä. Tuleva pappi muun muassa suomensi ensimmäisenä Runebergin Maamme-laulun heti tuoreeltaan.
Kun ruotsinkielinen kantaesitys oli ylioppilaiden juhlissa vuoden 1848 keväällä, jo vuoden päästä sama toistettiin Kiljanderin sanoin suomeksi. Nykyisinkin voimassa oleva Cajanderin käännös ohitti kuitenkin nopeasti suosiossa Kiljanderin mukaelman.
Pappina Kaarle Martti Kiljander työskenteli pääosan elämästään Kuopion tuomiokapitulissa, mutta oli Nilsiän ohella käytännön papin työssä myös Lapinlahdella ja sen Väärnin pappilassa, josta sen nykyisten emännän ja isännän Minna Kettusen ja Jarkka Rissasen aikana on kehittynyt todellinen kulttuurikeskus Lapinlahdelle.
Toiminta tuomiokapitulissa ja virsikirjakomiteassa kertovat, että pappismiehenä Kiljander nautti aikansa evankelis-luterilaisessa kirkossa erinomaisen suurta luottamusta ja arvostusta. Kiljanderin suvun pappien hengellistä mielenlaatua ei ole pahemmin tutkittu, mutta voi olettaa, että kansan keskuudessa pitkään eläneinä he ymmärsivät hyvin koillissavolaisen maalaiskansan tuntoja. Voi olettaa, että Paavo Ruotsalaiseen henkilöitynyt herännäisyys, körttiläisyys, oli heille hyvinkin läheistä, koskapa Paavo kuului itsekin mummonsa kautta Kiljandereihin.
Sukuyhteys panee myös miettimään, ettei Paavo ollut uskonasioissa pelkkä maallikko, jollaiseksi hänet usein leimataan.
150 vuoden aikana Kiljanderin pappissuku ehti laajeta Kaavilta eri puolille Suomea. Kaavin pappilan poikia tavataan aikakirjoissa kirkkoherroina, kappalaisina tai apupappeina Nilsiän ja Lapinlahden ohella vaikkapa Tuusniemellä, Viitasaarella tai aina Karjalan Kannaksella asti.
Kaarle Marttikin periytti lahjakkaita sanankäyttäjiä, jotka kuitenkin hakeutuivat maallisempiin ammatteihin. Kuuluisin ja merkittävin Kiljanderin pojista Jyväskylässä vaikuttanut Robert Kiljander, joka kuului ensimmäisiin suomenkielisiin näytelmäkirjailijoihin ja oli osa Minna Canthin tuttavapiiriä.
Kaarle Martti Kiljanderista enempää kuin muistakaan Kiljander-papeista ei ole pysyviä muistomerkkejä Nilsiässä tai Kaavilla. Kaarle Martin viimeinen leposija on Oulujärven rannalla Muhoksella, jossa hän menehtyi äkillisesti piispantarkastusmatkalla 1879. Kaavin kirkkomaalla Koillis-Savon merkittävimmästä pappissuvusta muistuttaa vain kolme vierekkäistä Juankosken ruukilla valettua rautaristiä. Niiden alla lepää kolme pitkän iän elänyttä Kaarle Martin vanhapiikasisarta, jotka toimivat veljiensä perheissä kotihengettärinä. Kansanrunoutta tutkineen Kaarlo Kramsun sanotaan riiustaneen yhtä sisarta, mutta saaneen rukkaset pappilan viereisessä pienessä saaressa, jonka kaavilaiset tuntevat vielä tänäänkin ”Rakkauden raunioitten” nimellä.
SEPPO KONONEN (s.24 [takasivu])
