”… Sofisteja tietysti vastaavat humanistit. Ajateltakoon heidän rajatonta itsesuitsutustaan, heidän hienostunutta dialektiikkaansa, heidän intohimoista parjaushaluaan ja katkeroitunutta keskinäistä kilpailuaan, joka usein johti tappeluihin ja toisinaan murhahankkeisiinkin, heidän rationalismiaan ja kritisismiään, heidän siveellistä subjektivismiaan, joka teki ihmisistä ”olioiden mitan”, heidän uskonnollista skeptisismiään, joka menee aivan ateismin rajoille asti ahdistamatta kuitenkaan vallitsevan uskon ulkonaisia muotoja, heidän vaeltavaa taituruuttaan, joka siihenastisten käsitysten vastaisesti tekee tietojen ja taitojen levittämisestä liikeyrityksen, heidän äärimmäistä kaunopuheisuuden palvontaansa (niinkin rikas henki kuin Enea Silvio selitti, ettei mikään hallitse siinä määri maanpiiriä kuin kaunopuheisuus); ja kun heitä kaikista heikkouksistaan ja puutteistaan huolimatta kuitenkin suurissa joukoin tulvittiin kuulemaan ja ylistettiin ja juhlittiin tavalla, joka meistä nykyjään näyttää miltei patoloiselta, niin on tähänkin kummallakin kertaa sama syy: he puhuivat aikakauden sydämen kieltä, aikakauden, jonka syvimmät toiveet ja tarpeet he ihmeellisellä vainulla olivat arvanneet; he olivat rajattomassa liikkuvaisuudessaan, levottomuudessaan ja sopeutumiskyvyssään, jalossa uteliaisuudessaan ja tiedonjanossaan ja alati valmiissa vastaanottavaisuudessaan kaikille hengen ja elämänkohotuksen seikoille silloisen sukukunnan aitoja edustajia …” (s. 237-238)
Egon Fridell: Uuden ajan kulttuurihistoria 1, Renessanssi ja reformaatio
