Kuullostaa hyvältä, mutta minusta se tekee Jumalasta pikkuisen pikkuisen ja oudon.
Se että saa jonkun ahah kokemuksen kun lukee jotain on hienoa, mutta minusta Herramme ei voi olla vain noin pieni.
Minulle kaikki on ihmettä ja Jumalan puhetta.
Minusta jos joku vaikeus tai onnistuminen tulee, niin ne kaikki on hänen kasissään ja sallimaa.
Olisi outoa jos pitäisi olla jossain epävarmuudessa elämässä olenko hänen tahdossaan ja teenkö vastoin kuin hän haluaa.
(Ensimmäinen versio karkasi käsistä...)
Hyvänä päivänä minullekin on kaikki ihmettä ja Jumalan puhetta. Huonona päivänä koko Jumalaa ei ole olemassakaan. Ja jos sellaisena huonona päivänä vaikkapa "vain" päivän tunnussana osuu kohdalleen, niin ihme on vielä suurempi.
Sen sijaan mä kyllä olen suurimman osan ajasta epävarma siitä, mitä Hän minulta haluaa. Itseasiassa luulen, että useimmiten Jumalan kysymys onkin, että mitä MÄ haluan. Mä uskon että Jumalalla on mulle monta polkua, jotka on ihan yhtä oikeita ja hyviä, ja mun tehtäväni on valita vain mitä niistä haluan seurata. Lukioikäisenä olin varma että Jumala halusi minusta sairaanhoitajaa. Sittemmin olin varma, että Jumala haluaa mun käyttävän matemaattisia lahjojani ja luovan uran siitä. Nyt mietin, onkohan Jumala kumminkin kasvattamassa mua jonakin päivänä rehtoriksi... Pikku hiljaa olen ehkä oppinut pois tuosta "varmuudesta", joka tosiasiassa onkin vastuun heittämistä pois omista käsistä. Mä teen elämäni valinnat ja voin vain rukoilla että Jumala siunaisi ne.
(Ja tää ei siis tarkoita etteikö olisi olemassa vääriä valintoja. Tottakai on, ja niitä kannattaa välttää, koska niistäkin joutuu elämässä vastuunsa kantamaan. Useinkaan valinnat eivät kuitenkaan ole oikea-väärä tai hyvä-huono.)
