Huomenta ikävöivä!
Ja valtavan suuri kiitos tuosta runosta. En tunne, mutta Harmaja-Hellaakoski tyyliä se on minusta.
Kuolemaa kai aletaan ajatella mahdollisuutena n. 40-vuotiaana, aiemminkin sillä mielin että miten käy lasteni jos minä kuolen. Sitten, ainakin minut, valtasi taas vahva usko elämään, töissä ahkerointi, pesän rakennus, harrastukset ja hauskanpito. Kunnes elämä taas pysäytti kuoleman mahdollisuuden todellisuuteen.
Nämä olivat sellaisia enemmän pelko-ajatuksia.
Sitten viitisentoista vuotta uskossa pelastusvarmuuksineen, lasimerine ja kultakaupunkeineen. Turhaa haaveilua kaiketi, tunteita.
Suvun , naapureiden ja tuttavien alkaessa toinen toisensa jälkeen mentyä manalle
alkoivat oman kuolenan, luonnollisen ja todellisen ajatukset tulla mieleen useammin.
Ei enää pelottavina, pikemminkin uteliaina.
En ole masentunut, en pelkää elämän loppumista, mutta tietynlaista valmistautumista on ilmassa. En pidä sitä pahana sillä siitä syntyvät ajatukset pääsystä sinne todelliseen todellisuuteen, kotiin.
Kevään herääminen silmien edessä vahvistaa hyvää toivoani iänkaikkisesta elämästä.
