Tuskinpa meistä kukaan voi paukutella henkseleitä, että eipä ole tullut koskaan kiroiltua. Täytyy tunnustaa, että joskus sitä joutuu semmoiseen tilanteeseen, että kyllä sieltä sielunvihollisen nimi tulee lausutuksi ihan automaattisesti. Onpa tullut Jumalan nimeäkin väärin käytetyksi. Jumalan nimen väärinkäytöksestä olen vain valitettavasti todennut ihan käytännössä, että Jumala ei todellakaan jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu. Ne rangaistukset eivät ole oikein mukavia.
Kiroilua voi oppia, samoin kiroilemattomuutta. Muistan lukioaikana, kun aloitin koulun kesäloman jälkeen. Luokassamme oli varsinainen noita-akka, siis tyttö joka noitui ihan ristiin rastiin koko ajan. Tuskin hänellä niin kauhean huonosti meni koko ajan, että olisi pitänyt sadatella jatkuvalla syötöllä. Niinpä sitten huomasin, kuinka tämä "esi-isien luetteleminen" tarttui minullekin. Seura tekee kaltaisekseen, niinhän sitä sanotaan.
Joskus ihan ärsyttää kuunnella radiosta tai seurata televisiosta erästä hyvin lahjakasta kapellimestaria, joka kiroilee koko ajan. Tuntuu, että hänen sanomansa vesittyy sillä jatkuvalla noitumisella.
En nyt tiedä, auttaako kiroilu varsinaisesti vai auttaako se, että uskaltaa vihastua ja purkaa vihansa. Voihan sitä huutaa ja hyppiä tasajalkaa, kun oikein potuttaa.
