Kun olin pikkupoika, meillä ei saanut kiroilla, koska olimme helluntalaisia.
(Ei meillä kyllä isonakaan saanut kiroilla - eikä kiroiltu).
Muistan, kuinka olisi tehnyt kovasti mieli sanoa kirosanoja.
Taisi olla niin, että vaikka ei olisi suututtanutkaan, niin olisi ollut kiva niitä suustaan päästää - mutta kielletty, mikä kielletty.
Jo pikkupoikana tiesin, että on olemassa taivas ja helvetti.
Taivaaseen halusin, koska siellä ei ole kuuma ja on kivaa.
Mutta oli helvetissäkin eräs viehkeys: ajattelin, että jos joudun helvettiin, niin sitten ainakin saan kiroilla niin paljon, kuin haluan.
Eli helvettiin joutuminekaan ei olisi ollut 100% katastrohvi.
Jotenkin olisin halunnut kiroilla ja paljon. Ilmeisesti kielletty hedelmä oli kovin viehkeä.
Kun sitten kasvoin vanhemmaksi, ehkäpä kiroiluvietti jotenkin hävisi ja helvettikään ei enää tuntunut positiiviselta senkään osalta, että siellä saa kiroilla niin paljon, kuin haluaa.
