Olin pari vuotta mukana kirjailija-ohjaaja Veijo Baltzarin vetämissä teatteri- ja runoporukoissa. Baltzar on itse romani ja on kirjoittanut romaniaiheisia romaaneja, näytelmiä, runoja ja lauluja, joita sitten esitimme. Porukassa oli mukana niin romaneja kuin valkolaisiakin. Monet Baltzarin tekstit on myös uskonnollisia, ja koetettiinpa me saada myytyä yhtä esitystä herättäjäjuhlillekin. Tosin silloin en vielä oikein tiennyt että miten h-juhlakuviot toimii oheisohjelman suhteen.
Itse tykkäsin kovasti Veijon tyylistä ohjata ja kirjoittaa. Mutta tiedän myös että monet ovat eri mieltä. Hänen kirjojaan on saatavilla kirjastoissa ja runoja on levytetty Toni Edelmannin säveltäminä.
Mulle tuon teattteriprojektin isoin anti oli tietynlaisen omanarvontunnon löytäminen. En tiedä liittyykö se ylipäätään teatteriin vai nimenomaan siihen että meitä ohjasi romani. Jokatapauksessa Baltzar ohjasi meitä siten että meidän tuli löytää henkilöhahmot itsestämme. Hän ei tykännyt analysoida tekstiään ja henkilöhahmoja vaan rohkaisi meitä ajattelemaan, tai hmmm.. ei oikestaan edes ajattelemaan, vaan heittäytymään roolin maailmaan. Näytelmistä ja runoista tuli esittäjänsä näköisiä, ei siis ohjaajan näköisiä. Siksi näytelmät eivät varsinaisesti olleet mitään mustalaisteatteria, vaikka niiden tekstit olivatkin selkeästi romanikulttuurista.
Muistan tuolloin ajatelleeni paljon sitä, miten minun ja useimpien valkolaisten oli jotenkin paljon vaikeampi löytää se oma tapa olla lavalla reilusti omana itsenään ja tulkita itse roolia rohkeasti, verrattuna romaneihin. Mä ainakin mietin monesti että teenkö mä tän jutun oikein, tai tarpeeksi hyvin, ja olin jotenkin turhan nöyrällä ja anteeksipyytävällä asenteella mukana.
Juttelin joskus körttiläisyydestä Baltzarin kanssa. Hän oli tietysti kiinnostunut yhteisöllisyydestä ja siitä epävarmuuden sietämisestä mikä körttiläiseen uskonnollisuuteen kuuluu ja muustakin. Silti muistan ajatelleeni että romanikulttuuri ja körttiläisyys on ehkä aika huonosti yhdistettävissä. Romaneilla on pitkä historia oman kulttuurin ja perinteen ja omanarvontunnon rakentamisessa ja säilyttämisessä. Siihen ei liity oman olemassaolemisen oikeutuksen kyseenalaistamista, koska valtaväestö on aina tehnyt tehnyt sen heidän puolestaan. Körttiläinen taas ottaa helposti syyn niskoilleen asiasta kuin asiasta, ja vaikkei kukaan ulkopuolinen körttiläisen olemassaolemisen oikeutta uhkaisikaan, hän tekee sen itse.
On tietysti varmasti olemassa romaneja, joita siioin virsien maailma voisi puhutella, ihan niinkuin minuakin puhuttelee monet asiat romanikulttuurissa. Mutta muistan myös ymmärtäneeni sen, että ihan oikeasti on niin että se maailmankuva minkä siionin virret ja herännäisyys tarjoaa, ei vaan puhutele kaikkia ihmisiä. Ennen ajattelin että jos ihmiset on uskonnollisessa etsinnässään rehellisiä, niin kyllä tämä körttiläisyys on paras ja oikein vaihtoehto kaikille. Mutta ei se ehkä olekaan niin... Voi kai olla aidosti uskonnollinen, syvällinen ja hengellinen osaamatta ainoatakaan siionin virttä.
Tuo on kyllä totta tuo Sepon kommentti siitä että monet julkkisromanit, joiden vilpitön tarkoitus on lieventää valtaväestön ja romanien välisiä ennakkoluuloja, eivät ole omissa yhteisöissään ihailtuja. Siihen kai kohu Mannetelevisiostakin liittyy.
