OLen joutunut miettimään hyvin paljon tuota Riitta-mummin esille ottamaa kysymystä. Tokkopa kukaan kaikkea itsestään kertoo missään. Usein yhteisössä on, jos rohkenee, sen yhteisön kannalta hyvä kertoa jotakin. Anteeksipyyntö koskee usein kaikkia, sillä jos bannataan muun muassa "asenteen" tähden, se on takuulla koskettanut jokaista. Silloin saattaa toivoa jokaisen tietävän, että suree sitä vilpittömästi, ei ole tehnyt mitä nyt noin vuodessa ehtikin, tahallaan, ja, tämä koskee jokaista: Pyydän sinultakin anteeksi - olen toiminut taitamattomasti. Jotenkin minulle on tullut ortodoksisesta kirkosta rakkaaksi muuan seikka. Kun pyytää anteeksi, sanat ovat jotenkin niin todet: Tietäen tai tietämättäni -- tahtoen tai tahtomattani. Sillä uskon, että me rikomme toisiamme vastaan myös tietämättämme ja tahtomattamme. Omaa kömpelyyttämme, ahjattelemattomuuttamme ja harkitsemattomuuttamme.
[size= 14pt]Pidän näistä Bonhoefferin sanoista: Ihmisen elämän tarkoitus on kasvaa rakkaudessa kohti iankaikkista elämää. [/size] Tuo, mitä itse kerroin tekeväni, koskee teitä kaikkia -- te olette minulle rakkaita. Joku toinen käyttää jotakin muuta tapaa. Eräs pappi sanoi aina suuttuessaan ottavansa kiven käteen, he ovat keräilleet niitä jostakin meren tannikolta koska ne olivat kauniita... ja ajattelevansa, tällä minä tahtoisin iskeä tai viskata tuota joka minulle sanoi...kirjoitti... haavoitti minua, ja puristavansa käden nyrkkiin: "Herra, tämä on minun synnintunnustukseni" - näin haluaisin tehdä, vastata kovin sanoin, kostaa... tyynnyttyään hän laskee kiven takaisin maljaan. Kosto on tarpeeton. Hän kertoi myös iltaisin - jos ehtii ja jaksaa, mutta aina silloin - käyvänsä päivänsä läpi, käyttäen peilinään Kymmentä käskyä "nähdäkseni, kuinka paljon Jumala on antanut minulle anteeksi". Mietin, eikö tuo jo ole omavoimaisuutta... eikö tuossa kerätä' meriittilistaa... sitten muistelin mitä hän kertoi: Hänen on helpompaa antaa anteeksi, sivuuttaa loukkaukset, ja ennen muuta: hän sanoi että hänen on kummasti helpompaa tulla toimeen työpaikalla... läheisissä ihmissuhteissa... vain tietämällä, kuinka paljosta hänet itsensä on armahdettu. Hän oli vähän sellainen tuiskahteleva ja pippurinen kyllä. Eikä hän kuvitellutkaan että Taivaan ovi tuolla aukeaa, mutta kun täällä maailmassakin pitäisi tulla toimeen... Mietin silloin tuota - toistakymmentä vuotta sitten - mutta silloin se tuntui teeskentelyltä. Nyt ei tunnu enää. Yhtä hyvin kuin vuorovaikutusta täällä voisin tutkia käskyjä... ja mitähän muita hänellä oli ... en muista, valitettavasti. Tulee mieleeni se Raamatun kehoitus oikasta venähtä'neet taajat ja vinksahtavat nivelet...
Jos tämä on omavoimaisuutta niin kylläpä Jumala minut akkiä luuloistani riisuu. Se on nähty...
---------------------------------
Minulla oli mielenkiintoinen kokemus musiikkiterapiakoulutuksen kesäkurssilla. Piirsimme siellä "omakuvan". Se tehtiin niin, että henkilö asettui tahtomaansa asentoon isolle paperille ja toinen piirsi mustalla tussilla ääriviivat. Sitten vain kertomaan itsestä värien ja kuvioiden avulla. Meillä oli tilaa toimia niin että kukaan ei nähnyt, mitä itse töherteli.
Kun ne sitten ripustettiin seinälle, ja niitä kommentoitiin, hölmistyivät kaikki minun kuvani kohdalla - ja hölmistyin vähän itsekin. Olin ajatuksissani piirtänyt täsmälleen itseni näköisen kuvan. Tukka oli tarkalleen oikean värinen, jakaus sillä puolen päätä millä se olikin, silmälasit, kasvioen piirteet... vaatteet olivat tarkalleen omani, jopa paidanhihat oli kääritty kyynärpäiden yläpuolelle.
- Höh! tuohan kertoo itestään kaiken, pari kaveria kommentoi... sitten: Eihän tossa ole mitään kommentoitavaa... kunnes joku totesi: Tuo ei ole kertonut itestänsä mitään.
