Meille, jotka ihastellen katsomme Huuto syvyydestä sarjan toteutusta, avaa seuraava YLEn ko. sarjan keskustelussa löytyvä kirjoitus syvällisessä viisaudessaan kuin portin löytäminen muurista.
Nimimerkki Viipperä 17.11.2017:
Ihmisen ikuiset kysymykset omista persoonallisista valinnoista tradition ja nykyhetken paineessa tulevat sarjassa tukevaan ravisteluun kuin pelinopat purkissa. Tulosta on äärimmäisen mielenkiintoista seurata!
Miehekäs, mutta omaan vahvuuteensa surkein seurauksin kompastuva rovasti Johannes imitoi Vanhan Testamentin profeetoita ja halajaa piispaksi. Yksi haastattelussa lausuttu harkitsematon sana suistaa sinänsä pätevän ja loogisen sananjulistajan rähmälleen kuoppaan, jossa ei virtaa Jordanin vesi vaan narahtaa auki sen saatanallinen pullotettu versio: kirkas viina... Hänen mitättömänä pitämänsä vastaehdokas, hieman hiirimäinen ja tiukasti napitettu naispuolinen piispa, kisan voittaja, pääsee sitten kuittaamaan Johannekselle tämän savuavilla raunioilla yhdellä hänen heikoista hetkistään...
Oma myötätuntoni on Johanneksen puolella. Hän on apostolinen hahmo, hän on palava henki, mies jonka sisällä leimuaa liekki. Mutta onko hänen voimansa ja intonsa enää paikallaan Tanskan kansankirkossa, jota leimaa leppeä suvaitsevaisuus ja demokraattinen jokaiselle-jotakin-mukavaa-asenne? Toisin sanoin: Pinnallisuus, muotojen sääntötarkka noudattaminen ja pelkuruus tarttua niihin ihmistä riivaaviin OIKEASTI tärkeisiin, suuriin ja pimeisiin kysymyksiin. Johanneksella on apostolin tahto ja voima, mutta ihmisenä hän on myös herkkä lankeamaan mielessään pesivään syntiin, se on: ylpeyteen ja turhamaisuuteen.
Lars Mikkelsen on sarjan ehdoton johtohahmo. Hänen vanhoillisessa radikaalisuudessaan on jotain mukaansa tempaavaa ja ehdottoman virkistävää. Tympeää taas hänen kirkkonsa uusasiallisen nuupahtaneessa seurakuntailmapiirissä, joka ei ole kuten olettaisi "taisteleva" eikä "riemuitseva", vaan eräänlainen virasto: lakastunut, nuupahtanut, hengestä tyhjentynyt... Siinä kimppakyydissään yhteiskunnallisen päätöksenteon kitisevissä heinärattaissa, joissa perälauta on aina auki...
Pappi, joka panee tuulemaan, saa ehdottomasti myötätuntoni. ☺
Papin teologipojissa nähdään sitten valinnan merkitys. Helppo lavea tie petoksineen ja kompromisseineen vai ankara uhrausten ja henkilökohtaisen luopumisen tie. Maailman tie vai Kristuksen tie. Humanismi vai kristinusko. Menestys vai tappion karvas ja etikkainen kalkki. Vallan orja vai vapaa.
Ihmisen maailmassaolo saa merkityksensä seisomisesta tämän haastavan moraalisen probleemin edessä. Se on ihmisen keskeisin kysymys, ainakin sarjan nimen "Herrens veje" ("Herran tie") mukaan.
Sarjan suomalainen nimi "Huuto syvyydestä" antaa väljemmin tilaa ja vähemmän ponnistuspohjaa inhimilliselle mielenmuutokselle, metanoialle. Se lienee otettu Psalmeista. Ja onhan siinä trilleri- ja katastrofielokuvaan viittaava kaupallinen sivuvivahduksensa, mikä palveleekin tarkoitusta: Jännityksen pariin erehtynyt saakin ilokseen todeta, että sitä itseäänhän tämä on, vieläpä erinomaista!
Tämä draama ei vetistele. Tämä on täyttä toimintaa. Saa nähdä, miten pojat Christian ja August menestyvät valitsemallaan tiellä, mitä menettävät, mitä voittavat. Ja miten Johannekselle lopulta käy, joutuuko pää vadille?
Minulle tästä sarjasta kaksi ensimmäistä jaksoa nähtyäni tulee väistämättä mieleeni eräs mennyt suuri henki, nimittäin Kaj MUNK, sata vuotta sitten Tanskassa elänyt näytelmäkirjailija ja vastarintataisteluun osallistunut radikaali pappi, jonka Gestapo pidätti ja jonka miehittäjän palveluksessa olleet omat maanmiehet ampuivat maantienojaan 4.01.1944. Tämä marttyyripappi oli suuri Suomen ystävä ja tukija Talvisodassamme. Yhä täälläkin häntä muistetaan suurella lämmöllä.
Itseeni teki suuren vaikutuksen lapsena hänestä kuulemani Suomen Yleisradion radioesitelmä, silloin putkiradioiden aikaan... En muista, kuka kertoi, mutta nimi Kaj Munk painui tulikirjaimin mieleeni.
Nyt ihmettelen, onko sarjan ohjaaja Kaspar MUNK kenties hänelle sukua? Tietääkö kukaan?
Kaj Munkilla oli kaksi poikaa, joista molemmista tuli teologeja. Olisiko Kaj tietoisesti tai jonkin salaperäisen mysteerin kautta valikoitunut Johanneksen esikuvaksi? Ja sarjan nimeksi? "Herran tie" eli "Kristuksen tie" oli Kajlle yhtä kuin "Sotilaan tie". Kristus itse oli etulinjan sotilas, ja etulinjaan joutuvat myös hänen seuraajansa. "Kristitty sotilas on mies, joka ihmisyyden nimissä ottaa kärsimyksen kantaakseen säästääkseen muut kärsimyksiltä" - näin väkevästi paukutteli Kaj tanskalaisille 1940. Ja varoitteli pasifismin "oopiumista"... Hän oli samanlainen vanhatestamentillinen tulenliekki kuin sarjan Johannes-pappi, joka näkee kaiken ympärillään luisuvan helppohintaiseen piperrykseen ja siksi takoo raivoissaan nyrkkeilysäkkiä ja tekeepä siinä sivussa huorinkin seurakunnallisen sisaren kanssa ja taas ottaa vauhtia pullosta...
Ollaan keskellä elämää. Ja vahvasti.
Sarjan ystäville tässä huoneentauluksi kelpaava näyte Kaj Munkin draamatekstistä, "Herran tien" filosofian tiivistävä katkelma näytelmästä "Voitto". (En tiedä, onko juuri tätä esitetty Suomessa?!)
"Inhimillinen pyrkimys on synnin tahraamaa; silti pyrkimys itsessään on pyhää; on oltava liikkeessä, vaikka maailmassa kaikki tiet päättyvät tyhjään. Vain kuoleman katkeran puhdistustyön kautta sielut saavat sen armon, joka suo levon erehtyville ihmisille ja voiton voitetuille." (Kaj MUNK, "Sejren", 1936)
Ilmoita asiaton kommentti