”… Seison keskellä rehevää metsää Sinivuoren luonnonpuistossa. Valtavat puut kurkottavat kohti taivasta, niiden seassa juroo keskeltä katkenneita pökkelöitä, maahan sortuneet makaavat kerroksina, joista alimmaiset ovat jo pehmeiksi lahonneita. Sammal peittää kivet ja liekopuut, saniaiset muodostavat niiden väleihin omia pienoisviidakoitaan. Kulku on paikoin vaivalloista juurakoiden kiertelyä ja runkojen yli kiipeämistä. Metsä on tiheää ja hämyisää, eteläsuomalaista aarniometsää, jollaista ei pohjoisempana enää ole.
Sateentuhruisen päivän jälkeen taivas kirkastuu ja illasta tulee satumainen. Märkä metsä hohtaa ja kimaltaa. Palokärjen huudot saattelevat kulkuani, illan hämärtyessä viheltää varpuspöllö. Pyhän kosketus on läsnä …
… Olen täällä töissä, siksi minulla on lupa liikkua luonnonpuistoissa, jotka ovat yleisöltä suljettuja. On sääli, että näin täytyy tehdä, suojella viimeisiä tilkkuja meiltä itseltämme. Meitä on liikaa. Vaikka vähäinen murto-osa haluaisi rämpiä näissä hankalakulkuisissa aarnioissa, olisi sekin liikaa. Metsä kuluisi, menettäisi ja muuttuisi toiseksi. On hienoa, että luonnolle jätetään edes pikkuruisia murusia. …
… asun keskellä raskaiden koneiden repimiä raiskioita, kannokkoja, ojikoita, istutustaimikoita ja nuoria, yhden puulajin metsiköitä. Kaikkea tätä kutsutaan metsänhoidoksi ja vieläpä kestäväksi sellaiseksi, mutta metsän kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Ei myöskään kestävyyden, mikäli paino on sanalla metsä eikä talous.
Metsä – sana, joka on alun perin merkinnyt kaskien väliin jäävää tilaa eli koskematonta metsää, on ryövätty ja pantu palvelemaan talouden päämääriä. Sanan mahti on suuri, eivätkä useimmat suomalaiset nykyään tiedä, miltä oikea metsä näyttää, tuntuu ja kuulostaa.
Metsä on valjastettu jauhamaan rahaa ja hyvinvointia. Ymmärrän toki, että niitä tarvitaaan. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että vielä tänä päivänä, näinä luontoa yhä ahtaammalle ajavina aikoina pidämme jääräpäisesti kiinni ajatuksesta, että metsä on pelkkiä puita ja puut pelkää raaka-ainetta. Että kaikki on meitä varten. Että meillä on jakamaton oikeus sortaa muita eliöitä ja ryövätä niiltä elintila. …" (Willamo: Metsä minussa, s. 71-72, 113)
