Baletti, finaalin klassinen. Olin ihan ähgyonnellinen kun viisi miestä tanssi Don Quixotesta ( se kirjoitusasu menee näin ynnä muutama puuttuva hattu) minun ehdottoman sooloni, osa osana pas de deuxia, osa yksittäisenä variaationa.
Joku teistä taisi mainita vihaavansa kilpailuja ( paitsi ilmeisesti urheilukilpailuja
). Musiikissa ja tanssissa noiden merkitys on hieman toinen; ne valmistavat esittävän taiteilijan ammattiin erityisesti harjaannuttamalla mahdollisimman monia huiman hienoja tehtäviä siihen kuntoon missä ne tuottavat iloa sekä yleisölle että esiintyjälle itselleen. Juuri kilpailuissa solmitaan elinikäisiä ystävyyssuhteita, kohdataan aina uudelleen tanssissa suunnilleen kymmenen vuoden ajalla, nuorimmat juniorit ovat viisitoistavuotiaita, vanhimmat seniorit 25, sen jälkeen ei saa osallistua enää.
Ihailen niitä jotka vuodesta vuoteen puurtavat baletin parissa, vaikuttavat lupaavilta mutta jotakin tapahtuu, yleensä kasvuiän nopean kasvun vaiheen yhteydessä. Nyt kun olen itse saanut sylikaupalla iloa sukellellessani siinä kuvitellussa maailmassani, nostan hattua totisesti joka ikiselle! Baletti on musiikkia armottomampaa ja epäreilumpaa. Jos nilkka muodostaakin pienen kulman tai lonkan sijainti lantion kasvaessa muuttuu on tylyä kohdata totuus.
