Olenko huomionkipeä?

[Töölöläinen]

Olenko huomionkipeä?
Mistä tämä huomionkipeys johtuu?
Enkö ole saanut tarpeeksi huomioita varhaisessa lapsuudessani, vai onko sen aiheuttanut minulle mahdollisesti jokin kokemus elämässäni?
Miksi haen tänään itselleni huomiota, eikö elämä ole jo ottanut minut huomioon?

Edellä mainittuihin kysymyksiin voisin vastata omalta osaltani aika lyhyesti ja vastaus kuuluu, perhe, sosiaalinen ympäristö ja ihmisen tunteiden käsittely.
Nämä osaltaan ovat vaikuttaneet huomionkipeyden vääristymään omalta kohdaltani eli sitä on halunnut olla kaiken ja kaikkien huomion keskipisteessä. 

Toisaalta tänään saan aivan tarpeeksi huomiota, sen olen kyllä itse aiheuttanut,välillä.

Näyttää siis että en ole koskaan tyytyväinen itseeni, vai olenko sittenkin?
Kyllä olen, sillä lähivuodet ovat muokanneet minua niin paljon että nautin äärettömästi rauhasta ja siitä vähäisestä oikeasta huomiosta ihmisiltä.

Kunhan myös itse osaisin antaa ihmisille sitä oikeaa huomiota.

Rakkautta ja lämpöä.

[vn]

Hyvin aloitit uuden aiheen.
Minulle ilmeisen tuttu ja arka aihe, haluaisin osallistua keskusteluun...ehkä myöhemmin...
Nyt olen vähän huonossa jamassa, sanaton, hiljaa kuunnellen, lukien.
Tuntuu tutulta "Minun käteni soi" laulusta sanat:....mihin tartun se särkyy....
En aina ymmärrä ihmispoloisen elämää...

[seppos]

Kyllä kuten kaikki muutkin. Se ei kuitenkaan ole räikeintä sorttia ja siksi en sitä häpeä. Hävetköön ne, joilla on siihen aihetta.

[Pirska]

Huomionkipeä, hmm. Minusta tuntuu, että silloin kun saa huomiota osakseen sopivasti, ei koko asiaa edes ajattele. Jos pitäisi olla koko ajan kaiken huomion keskipisteenä, niin se olisi aivan kamalaa. Täytyy sitä ihmisen sentään saada olla rauhassakin.

Tunnen yhden ihmisen, joka on varhaislapsuudessaan joutunut olemaan liian pitkään sairaalassa eivätkä vanhemmat ole pystyneet käymään häntä katsomassa. He ovat asuneet "Jumalan selän takana", tiettömien taipaleiden päässä sairaalasta ja kaiken lisäksi he ovat olleet köyhiä.  Niinpä tämä ihminen on aikuisenakin aivan mahdoton takertumaan toiseen ihmiseen. Hän vaatii toisen ihmisen huomion niin sataprosenttisesti, ettei hänen kanssaan jaksa pidempään kukaan ihminen. Olen monesti ajatellut vanhempiaan, joilla ei ole ollut kuin kaksi huonoa mahdollisuutta ja niistä on pitänyt valita vähemmän huono.

[Riitta-mummi]

B.Tööläinen herätteli ajattelemaan omia ominaisuuksiaan monelta kantilta. Ja sepposin lausahdus, ettei ole yhtä kiepä kuin toiset, kolautti hiljenemään ja kysymään: Minuako se tarkoitti ? Olenko se minä ?
Olen ollut aina lähes samanlainen ja tiedän ettei minua monet hyväksy tällaisena. Pitäisikö taas tehdä muutosta ? Olen yrittänytkin. Ei siitä mitään hyvää seuraa. Olen siis kana joka kotkottaa munittuaan. Ja munan vie toinen.

Onko huomionkipeys sairaus, synti vai ominaisuus? Täytyy googlata mitä siitä mietitään.

Tietenkään en tunnusta olevani kysyttyä lajia, ellen nyt ihan pikkuisen. Ja miksen muka ?
Sain ns. tarpeekseni ihmisistä työssä, luottamustehtävissä ja harrastuksissa. Enkä ymmärrä miten sain oltua niinkin pitkäpinnainen. Nyt olen vetäytynyt omiin oloihini. En mene mielelläni muuta kuin asioilleni ja ystäviä tapaamaan.

Tiedän ihmisiä jotka ovat luontaisesti ujoja, arkoja, mutta tykkäävät " tulla huomatuksi".  Nämä kiertelevät toreilla ja turuilla ikäänkuin näyttäytymässä. Lasketaanko tämäkin huomionkipeydeksi. Vaiko vain salaiseksi seurankipeydeksi.

Suomalaisessa kulttuurissa yhä vallitsee käsite : puheliaat, vilkkaat, seuralliset ja meluisat ovat sairaita. Ujous, hiljaisuus, vaatimattomuus jopa sulkeutuneisuus on sivistynyttä.
Amerikoissa lienee toisinpäin.

[vn]

Mulla on takana vaikea lapsuus ja nuoruus....
Parikymppisenä yritin "irtiottoa", epäonnistuin, Jumala otti kiinni.
Nyt on joku kaipaus...en tiedä mikä sen nimi on.

[Mansipaani]

Ajattelen myös että tiettyyn pisteeseen asti huomionhakuisuus on ihan normaali, sosiaaliseen toimintaan liittyvä synnynnäinen ominaisuus. Voi se olla joillakin kipeä ominaisuus- jos on saanut joutua olemaan pitkään ilman sitä. Huomionhakuisuudessa on jotain pienen vauvan/lapsen itkua muistuttavaa.

Jostain syystä tässä kulttuurissa opetetaan äärimmäiseen itsenäisyyteen, oman itsensä herruuteen. Avun pyytäminen nähdään heikkouden osoituksena. Huomionkipeydeksi tulkittu sosiaalisuus rankaistaan ignooraamisella tai paheksunnalla.

[seppos]

Oma huomionkipeyteni ei ole pahinta lajia, mutta kaikki saamme mielihyvää, kun meidät huomioidaan. Pahasti huomionkipeitä ja linssiluteita on onneksi erittäin harvassa.

 Tänään on talossamme yhtiökokous. Olemme jättäneet valtakirjan yhdelle naapurille ja siinä lukee, että kieltäydymme kaikista luottamustehtävistä. Saimme tietoomme, että hallitus on suunnitellut ehdottaa minua hallituksen puheenjohtajaksi. Olin juuri 15 vuotta ja se riittää. Asiantuntemukseni on edelleen käytössä, jos sitä tarvitaan.

[1944]

Olen aina ollut suulas ja nuorempana kaikenlaisten kolttosien keksijä. Olen lapsikatraamme iltatähden tapainen, jolloin piti leikkiä paljon yksin. Naapuriin oli yli kilometri. Em tekijöiden vuoksi olen varmaankin ollut huomionkipeä. Sipiria on opettanut!

[vn]

En tiedä olenko ollenkaan oikeassa ketjussa pohdiskeluineni...
Mietin vaan vielä 8 kk:n ikäistä Marttaa, kun juuri oli tässä luonamme.
Tuntuu että Martta on toivottu ja rakkauden ympäröimä lapsi. Jotenkin hän vaistoaa, kokee ja tuntee
ympäristön, seuraa mitä ympärillä on, reagoi lähellä oleviin ihmisiin, outoa ihmistä katsoo pitkään,
vastaa hymyllä hymyyn, osoittaa itkulla kun jotain puuttuu tai on huonosti, esim. lelu liian kaukana eikä
itse vielä pääse hakemaan, säikähtää papan aivastusta ja katsoo pitkään onko kaikki hyvin.....jne....

Mitäs sitten jos alle vuoden ikäinen lapsi ei ole toivottu eikä rakastettu....ehkä on pitkä ankea lapsuus...
puute, yksinäisyys, rakkaudettomuus, eloonjäämistaistelu.....miten tämä lapsi kokee aikuisuuden, vanhuuden?

[Pyryharakka]

Olen jossain määrin. Olen ajatellut sen johtuneen lapsuudesta. Olen kokenut jääneeni paitsi isän huomiota. Isä oli joko töissä (vuorotyöläisenä), nukkumassa, lukemassa tai kirjoittamassa, eikä häntä sopinut häiritä. Ne asiat, mitä isän kanssa tehtiin, on jääneet rakkaiksi asioiksi. Isä opetti rakastamaan eläimiä aina sammakosta alkaen ja luontoa muutenki. Hän myös opetti minua tanssimaan.

Sylin ikävä minulle myös jäi lapsuudesta. En muista olleeni sylissä. Muistan selkeästi kun äiti työnsi minua pois sylistään. Sitä en muista, miksi. Isäni sylissä tiedän olleeni ainakin kahdesti. Niistä ei ole mitään muistikuvaa, mutta niistä on valokuva. Siis ilmeisesti minut on otettu valokuvausta varten syliin.
Sylin ikävä jättää tietyn tyhjiön elämään, mutta onneksi olen saanut nyt aikuisena tankata tuota vajetta. 

[vn]

Joo, tekee mieli vielä jatkaa tästä aiheesta, lapsuuden kokemuksista.
Varhaisimmat selkeät muistikuvat omasta lapsuudestani ovat mielestäni vajaan kahden vuoden iästä.
Olin pinnasängyssä, äiti laittoi sideharson sängyn päälle kärpässuojaksi...tutkin kiviä portaiden edessä...
Myöhemmältä iältä ennen kouluaikaa muistan usein nähneeni harhoja, siitä ei sen kummemmin puhuttu,
sain vaikutelman että oli ehkä jotain sairauden kaltaista.
Sen tiedän että olen ollut toivottu ja rakastettu lapsi. Oli köyhyyttä ja puutetta, vanhempieni aika meni
kaikessa työn teossa, elannon hankkimisessa, minun hoivaamiseen ei aikaa ja voimia ollut.
Toisaalla kerroin naapureiden kanssakäymisestä yms., sen näistä selvästi muistan että lasten piti
olla hiljaa, ei saanut häiritä aikuisten keskusteluja.

[juhani]

Aika suuri osa mm. papeista.

[Töölöläinen]

Aika suuri osa mm. papeista.

Voisivat ehkä olla hieman enemmänkin huomionkipeitä.
Rahvas kun tuntuu saavan liikaakin huomiota. 

[Riitta-mummi]

Jos ette sattuisi huomaamaan, niin tämän kirjoituksen jälkeen ilmestyy minun 7777. kotkotukseni !
Karjalaisenkyöstin ollessa vielä mukana kirjoittelemassa puhuttiin numeroiden magiasta. Olkoon tämä nyt sitä.