Olin aika surullinen, masentunut, peloissani, pahoillani paljosta, ja hyräilin itsekseni sitä: Suo, että näkisin tien taivaaseen, ja yritin uskoa, että se voi peittyä "tuskaan, murheeseen" ja voin silti olla levollinen. Jumala tietää, mitä Hän tekee, tai sallii tapahtuvaksi. Aina.
Ovikello soi, ja koska se on aika ihmeellistä - jonkun on täytynyt avata omalla summerillaan rapun ovi - siellä oli nainen tai tyttö, minua vähän nuorempi. Hän myi jotakin ja selitin ettei ole rahaa. Yritin kaikka mahdollisia osaamiani kieliä, mutta vihdoin käsitin että hän oli - kuuro. Kuuromykkä. Ja ilmeisesti ihan palelluksissa. Koska en saanut kaupanteosta tolkkua pyysin peremmälle, ja hän nappasi heti suuhunsa jotain rusinapähkinämantelipurkistani pöydältä. Salaa. Tajusin että tuohan on nälissään kuin mikä. Kysyin haluaako hän teetä, keitin itselleni --- hän söi kaiken mitä löysin kaapista ja hotkien - ja minä manasin ettei ollut kunnon voileipätarpeita. Kolme kupillista teetä ja omituinen sanaton yhteisymmärrys.
Kolikoista löytyi yhden puuhökötyksen hinta, aika hauskan. Ajattelin joululahjaksi mutta en taida raatsia antaa. Oloni oli koko ajan täysin levollinen, en pelännyt että hän tekee mitään jekkua... tai etten saa häntä ulos...sitä ihmettelen. Hän tuli minulle sopivasti, kuin lohduttamaan. Juotuaan kolmannen kupillisen teetä hän ensin kätteli, lopulta halasi ja lähti jatkamaan kierrostaan. Yleensä kai pelätään että siitäpä sait nyt maanvaivan, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Minä kuulen. Voin rukoilla laulamalla rakasta virttä.
