Kipeimmat ja parhaimmat nuoruusmuistosi

[AKUANKKA313]

Kerro mita olet oppinut nuoruudestasi, sen kipeista ja kauneimmista tapahtumista?
Mitka kokemukset kasvattivat sinua ja mita et olisi halunnut kokea?
Mita jaat kaipaamaan nuoruuden ajoista?

[Leena]

Minä tykkään Akuankka sun ketjunalotuksistas

Kaipaan kevättä - sitä aamua, jona tiesin jäiden lähteneen, tuulen tuoksusta   Tietty sitä ei kokenut jos se ei edes jäätynyt, niinkin kävi.  Kaipaan hurjasti hiihtämistä Hirssaaren kautta Mussaloon - nyt sinne on rakennettu, enkä enää halua käydä siellä. Sitä kun isä tuli kerran kotiin ja sanoi että nyt lähettäskö hiihtämään, enää ei viikonloppuna voi ja minä itkin koko syömisen ajan niin että isä jo sanoi että voi sentään - pitäskö muuttaa johonkin jossa talvi on pidempi, ja äiti sanoi että te ootte ihan hulluja kumpikin...    

Kaipaan lukiokeväitä, valkopohjaista ruusuhuiviani ja sinistä takkiani ja koulureittiäni Toivo Pekkasen puiston kautta kotiin. Kaipaan lukioaamuja, jostakin ihme syystä kouluunlähtöä umpipimeällä. Lauantaipäiviä kotona, kun tehtiin pullat pakastimeen ja siivottiin mitä ei perjantailta ehditty...  yhtä silmäparia - ensirakkauden muistoa -  kaipaan kai elämäni loppuun.

Suurin suru oli kai sitten se, ettei se silmäpari kuitenkaan pysähtynyt kohdalleni.  Viipyi kyllä, pitkään. Ja miten helpottunut olen kun nyt tiedän,. miten kamalalla tavalla olisin jäänyt leskeksi. Ei, minä en olis kestänyt sitä.  Jumala tietää mitä tekee ja se tapahtuu minkä pitää...    
 
Kauhein oli Jeesuksen takaisin tulon pelko ja seurakunnan nuorteniltojen jatkot ja Kathryn Kuhlmanin profetiat ja painajaiset ja se, kun "uskovainen luokkatoveri ei ollut koko ajan silmissä: Nyt se on tapahtunut ja minä jäin...     Kauhein oli kun menin kirkkoon vahingossa niitten varhaisempien kellojen soidessa ja siellä istui pari hassua mummoa...   se oli koko nuoruuteni pelottavin kokemus...   pelottavampaa kuin sekään, että sisko sai kuumeisena verenvuotoja, minä jäin silloin koulusta kotiin, peiliin oli teipattu ambulanssin numero, sitten vanhempien kpoulujen numerot, eli ensin lanssi ja sisko siihen, sitten puhelu molemmille.  Ne olivat myös pelottavia päiviä, mutta tekivät meistä läheisiä.  Sisko sanoo usein:  Me nauretaan samoille asioille - vaikka me kuinka vaikutettaisiin erilaisilta.  Me ollaan hyvin hyvin samanlaisia...   Kampaajalla yhtaikaa: Te ootte varmaan kaksosia?

[Riitta-mummi]

Minäkin tykkään Akun aloituksista.

Varhaisin muistoni tai muistikuvani on hyvin varhainen. Äiti juoksutti minua pientä sylissään sorapuoppaan pommitusta pakoon evakossa Luumäellä.
Minulla on se muisto tallella. Mieliuvakin on jäljellä  ja kun siitä äidiltä kyselin hän sanoi että niin se oli. Olin silloin alle 2-vuotias. Tilanteen pelottavuuden pehmensi äidin syli.

Kuusivuotis-syntymäpäivänäni teimme metsäretken Renkomäen mahtavalle soraharjulle mustikoita poimimaan. Siellä oli myösvehmaita marjoja kasvavia notkelmia ja  muutama syvä suppa joille teille muutamaa vuotta myöhemmin koulun kanssa retkiä. Nyt koko harju on kohta poissa. Siitä Lahti ja ympäritöon saanut kaiken tarvitsemansa soran.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Renkom%C3%A4ki


Kaipaan sitä sukuyhteisöä joka molempien vanhempieni puolelta tuli sodan jälkeisinä vuosina tutuksi molemminpuolisin vierailuin. Me matkustimme aina loma-aikoina tätilöihin. Lähes joka paikassa oli maanviljelystä, karjaa, kanoja, savusaunojakin.
Sedät ja kaukaisemmatkin kävivät meillä Salpausselän kisoissa. Silloin laitettiin siskonpetejä lattioille ja keitettiin isot kattilalliset soppaa.

Olin 17-vuotias kun isäni halvaantui. Se on siihenastisen elämäni surullisin muisto.

Olin vain 20-vuotias mennessäni naimisiin. Siitä alkaa uusi vaihe omine muistoineen.

[Pirska]

Olin niin iso, että jaksoin jo ajaa pyörällä merenrantaan uimaan. Kävin todella usein uimassa ja minusta se oli ihanaa. Kerrankin sai uida niin paljon kuin haluaa. Monta kertaa kävi niin, että kun uituani pyöräilin takaisin kotiin, niin olin yhtä hikinen kuin lähtiessäni. Mutta ei se mitään, se oli ihanaa.

Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen olin vuoden körttiopistossa. Sen jälkeen hain useampaan oppilaitokseen enkä päässyt mihinkään niistä. Se tuntui aivan kauhealle. Vaikka tiesin, että ei minua kotoa mihinkään ajeta, niin silti se tuntui hirveälle. Mutta niin se vain Luoja oli suunnitellut, että minua tultiin yksi kaunis päivä kotoa hakemaan töihin ja sain olla siinä työssä 5 vuotta.

[AKUANKKA313]

Lapsuus oli ihan hyvää aikaa: oli paljon kavereita, kotona oli kaikki hyvin,
serkun kanssa vietettiin paljon aikaa, harrastin urheilua ja musiikkia, sain hymypatsaan,
minulla oli vahva lapsuuden usko..
Teini-ikäisenä olin koulukiusattu, hiljainen ja ujo, tunnollinen ja ahkera.
Pärjäsin ylä-asteella kiitettävästi teknisissä aineissa ja urheilussa.
En kapinoinut, toisin kuin muut, enkä ollut trendikäs.
Lukiossa en jaksanut keskittyä tarpeeksi opintoihin.
Kävin seurakunnan nuorissa ja lukion kolmannella taiteenvapautusrintamassa.
Tapasin bi-seksuaalin "coolin" kundin, joka oli vuoden aktiivinuori ja tapasin hänen kauttaan
poikaystävät, uudet kaverit, hauskat bileet, rave-partyt yms.
Hän muutti eripuolelle Suomea opiskelemaan pitemmän kaavan kautta ja
olin hänen kanssa kirjeenvaihdossa 5v.
Opiskelin Seurakuntaopistolla viestintää, vuoden kokki-linjalla ja kävin tietoliikennetekniikan ammattitutkinnon.
Kävin myös videopajan työvoimapoliittisen koulutuksen, olin viestintäharjoitteluissa, koulunkäyntiavustaja pari kuukautta..
Tapasin nykyisen poikaystäväni v. 2002 mielenterveys-yhdistyksen kahviossa.

[Viisveisaaja]

Yks jännittävimmistä muistoistani oli kun hyppäsin uimatornista noin 6-7 vuotiaana 10 metriä korkealta.

Jännitin ihan paljon, mutta kaverit oli alhaalla kallioilla, niin eihän se auttanut kun hypätä suureen tuntemattomaan.

Silloin kyllä ylitin itseni. Siellä ylhäällä oli joku seurue ja yks tyttö niistä alkoi kirkumaan kun juoksin ja hyppäsin alas. En uskoltanut katsoa reunalta ja sieltä hypätä ja tein oman laatuiseni ratkaisun kauempaa juoksin ja annoin mennä.

Pitkä lento alas ja sitten polleana poikana kavereiden keskuuteen.

[Pyryharakka]

Leenan muistot toivat mieleeni minun ikävimmät nuoruusmuistot. Äiti oli leikkauksessa, kun olin yhdentoista. Hän sai sairaalabakteerin. Se oli siihen aikaan hyvin arvinaista. Onneksi tätini tuli hakemaan minut kesäksi luokseen.
Sitten oli äidin selkävaivat. Jouduin jäämään koulusta kotiin, kun äitiä ei voinut jättää yksin kotiin vuoteen omaksi. Siis äidin sairastamiset saivat minut pelkäämään äidin kuolemaa.
Hirveää oli myös se, että kaupassa ystävälliset tutut myyjä kyselivät äidin vointia. Minua alkoi aina niin itkettää, kun piti kertoa. Olisi ollut paljon helpompaa olla reipas, jos kaikki olisivat vain hymyilleet ja puhuneet hauskoja asiota.

Edelleen olen aika herkkä. Tänäänkin kirkon penkissä itkin myötätunnosta, kun vieruskaveri alkoi itkeä. 

Mitkäs sitten niitä parhaita muistoja. Kyllä niitäkin on paljon. Ehkä nyt menee lapsuuden puolelle tämäkin. Ne kerrat, kun olin vanhempieni kanssa aurinkoa ottamassa, marja- tai sienimetsässä. Kun isä pyydysti pienen sammakon ja antoi sen kädelleni. Tai opetti, ettei kauniin oransseja pieniä samettipunkkeja tarvitse pelätä. Tai kun isä opetti tanssimaan. Ne on niitä kauniita muistoja.