Selasin tuon Öppiäisen linkittämän keskustelun. Tunnenkin sivuston, olen joskus lueskellut sitä. Keskustelu johon viitataan no, sikäli hyvä että tuli kerrattua teologisen tutkimuksen Suomen historiaa. Moni vanha setä on jo siellä täyskuolemassa tai välitilassa. He edustavat joko kulttuuriprotestantismin jäämiä, tai Suomen omaa haparoiden jaloilleen ponnistavaa teologiaa.
Monissa oppiaineissa se merkitsi massiivista Luther-renessanssia. Luther -renessanssissa ollaan suuresti yhä mutta tulokset ovat erilaisia. Kehittyyhän se tiede. Kristinoppi jonka kolmanteen osaan viitataan, lienee Pietilän, hän korosti henkilökohtaista uskonkokemusta ja opetti henkilökohtaista teologiaa jossa kaikki on uskonkokemukselle alisteista, kuten hyvät teot, ja oli yhtä jääräpää kuin myöhemmin Tiililä. Kukaan toinen ei mainita kolmiosaisen kotimaisen Kristinopin tekijäksi kun kirjasta luin.
Tätä sivustoa lukiessani muistan aina että nämä, tuota, noin. Ovat mielestäni viisaita ja kirjoittavat pitkähkösti. He ovat mieltyneet, noin, eri lähteisiin kuin minä.
Nykyinen käsitys ruumiin ylösnousemuksesta on mysteeritapaus, sitä kuitenkin on suuresti painotettu ja jako kahteen alkaa jäädä. Puhuvat kylläkin ylösnousemusruumiista mikä hän sitten on, mutta tuo sielu-ruumis-dikotomia alkaa jäädä, on uusplatonismia, varhaisimmillaam peräisin Lutheria paikoin arvostelleilta paikoin tukeneilta aikalaisilta joilla alkoi tomismin asemesta syttyä kiinnostus Platonin ajatteluun jossa ruumis on paha asia. Arffmann on hyvin ksiken penkonut.
Noh, rappeutuuhan tuo ja eräs suuurista suruista kuitenkin että siitä joutuu luopumaan. Olisi minusta ollut reilua kertoa enempi kuin yksi vertaus (no niin, se löytyy vain yhdeltä synoptikolta) siitä kuolemistapauksesta kun kerran tiesi
.
Olen minä miettinyt näitä. Lutheria luettaessa olisi huomioitava että hän ainakin 1517-1518 uskoi lujasti Kiirastuleen. Siis teesiaikaan. 24-25 aika kului hillitessä mellakointia ja suuressa määrin reformaation sisäisten kiistojen parissa, vaikka onhan tämä yksinkertaistus. Itse luin Stinnisseniä joskus noin 90-luvulla, ja siltä ajalta taitaa olla tuo oivallus ettei Jumala asu ajassa ja jos ottaa kuollessa luokseen edes haukut kuulemaan niin se viimeinen päivä on kyllä minulle se viimeinen päivä joka oli täällä sitä ennen, kuokema kuuluu tämänpuoleisiin kokonaan. Vapisuttaa minua ajatus itsestä jonkin niin toisenlaisen olevaisen edessä itsekseni. Toisaalta en täällä tunne mitään eksistentiaalista yksinäisyyttä kai ikinä juuri koska kuolevaisuus yhdistää minun teihinkin jokaiseen, ja parhaina päivinä sillä Olevaisella on tutut kasvot, Kristuksen kasvot, ja pelko väistyy. Jumala on nähnyt minusta vaivaa, ei kai vain deletoidakseen. Ja Hän on hyvin rakas.
Vähiin jää mitä voi itse sanoa.
Ole minulle syntiselle armollinen.
Älä katso syntejämme vaan kirkkosi uskoa ( tästä suuresti pidän, room.katoilinen).
Vaikka en minä taida sanoa mitään.
