Jospa minunkin sallitaan täällä seurapuhe pitää, kun seuroissa yleensä läsnäolijoille sana on vapaa.
Viime vuonna järjestettiin Helsingin seurakuntayhtymässä armo-kampanja. Kampanjan yhteydessä luotiin nettisivut, jotka ovat vieläkin olemassa:
www.armo.fiTutuistuin noihin nettisivuihin, ja siellä oli paljon asiaa, josta ihan pidin. Törmäsin sivuilla kuitenkin sitten tällaiseen tekstiin:
”Nätti, muodollisesti pätevä tyttö hymyilee minulle Kolmen sepän patsaan lähettyvillä. Hän jakaa traktaatteja ja julistaa Jeesus-sanomaa pelastuksesta.
Juu, ei kiitos. Tyttö on fundamentalisti. Mikä heitä oikein riivaa?”Tämän lainatun kohdan jälkeen sivuilla seuraa sitten analyysia siitä, kuinka tuo tyttö on sisimmässään arka ja pelkää menettävänsä uskonsa. Se vuoksi hän julistaa sitä voimakkaasti, ikään kuin peittääkseen oman epävarmuutensa tällä tavalla.
Sanomatta nyt enempää siitä, että kirkkomme ajattelulle melko tärkeän miehen, Martti Lutherin mukaan on kyllä asioita, joista uskovan tulee olla varma (kuten siitä, että kun kuulen synninpäästön sanat tai otan vastaan ehtoollisen armo koskee juuri minua), ihmettelin tätä kampanjan hyvin jyrkkää suhtautumista juuri tuohon tyttöön. Eikö armo riitä fundamentalistille?
Jos nyt on niin kuin tuon tekstin kirjoittaja ajattelee, että tuo tyttö todella on fundamentalisti ja on julismassa siellä Kolmen sepän aukiolla omaa epävarmuutta peittääkseen, niin eikö juuri sellaista ihmistä kohtaan tulisi olla armollinen? Eikö juuri armo ole sitä, mitä hän tarvitsee?
Jos joku löytää uskon aarteen, eikö pitäisi ennemmin iloita siitä, että hän on sen löytänyt, ja varjella uskon pientä tainta sen sijaan, että pyrkii tukahduttamaan ja torjumaan, vaikka uskon ymmärryksessä olisi vielä paljon virheitä? Eikö pitäisi lempeästi ohjata Kristuksen syliin lainomaisen uskonnollisuuden karikoiden läpi? Kannustusta, rohkaisua, iloa, kuuntelua, ohjausta - ei torjuntaa. Eikö meidän tule kohdata hänetkin ihmisenä, armahdettuna Jumalan lapsena? Eikö juuri se ole sitä, mitä hän tarvitsisi?
Sitten tietysti on selllaisiakin ihmisiä, joille uskonnosta on tullut vallankäytön väline: Kovia, kylmiä ’oikeaoppisia’. Mutta eikö juuri tuollaisen kylmän kuoren murskaamiseen tarvita Kristuksen armoa myös? Mikä muu sen voi murskata? Sitä ei ehkä voi kaikille heille sanoilla välittää, jos puheyhteyttä ei ole, mutta ainakin voi rukoilla.
Toisaalta tahdon myös kysyä, tekeekö traktaattien jakaminen tai Jeesuksesta puhuminen ihmisen fundamentalistiksi. Jos ihmisellä on kuitenkin aito kokemus, että hän on löytänyt Jumalan armon elämäänsä ja haluaa kertoa siitä ilosta toisille. Traktaattien jakaminen ja julistaminen ei ehkä ole kaikkein paras keino, mutta eikö meidän pitäisi katsoa kömpelön muodon taakse? Usein juuri nämä kaduilla työtä tekevät kohtaavat yhteiskuntamme kaikkein syrjäytyneimpiä ja halveksituimpia, sellaisia ihmisiä, jotka eivät itse hakeudu kirkkoon eivätkä pastorin vastaanotolle. Monilla tällaisilla katujen miehillä uskonnäkemyksetkin ovat sellaisia karkeita ja rehellisiä, eivät hienostuneita niin kuin armo-kampanja tai näiden nettifoorumeiden keskustelut. Mutta tärkeintä kai se on, että he voivat löytää Kristuksen, hänen armonsa ja lohdutuksensa elämäänsä. Eikö tämä ole lähetyskäskyn toteuttamista, vaikkakin vajavaisin kyvyin ja ehkä vajavaisella ymmärryksellä? Mutta pitäisikö katsoa vain tapaa, vai myös tahtoa?
Miten me siis suhtaudumme fundamentalistiin tai jyrkäksi koettuun uskovaan? Riittääkö armo hänelle, vai suljemmeko hänet armon ulkopuolelle? Kuuluuko armo vain kypsille tai suvaitsevaisille uskoville?
SV 58 Tulkaa työtätekeväiset
1. Tulkaa työtätekeväiset,
kaikki :,: taakankantajat,
armahdusta etsiväiset,
kuorman :,: alla horjuvat.
Herra Jeesus kutsuu teitä
omiin töihin eksyneitä,
sydämen hän virvoittaa,
heikon uskon vahvistaa,
tuntee matkan
kulkemanne :,:,
nostaa taakan harteiltanne.
Helpottuu jo päivän helle.
Kiitos olkoon :,: Jeesukselle.
2. Katsot, Jeesus, säälivästi
puoleen :,: köyhän syntisen,
kutsut häntä lempeästi
tieltä :,: synnin harhojen.
Vaan en luokses löydä minä,
ellet johda sinne sinä.
Tartu käteeni ja vie,
ole, Jeesus, itse tie.
Sinne käännä
aina mieli :,:,
missä kiitosta soi kieli,
missä pyhät Pyhän kohtaa.
Voiton kruunu :,: siellä hohtaa.
3. Taakka suloinen ei paina,
milloin :,: mulle annat sen.
Jeesus, pitkäperjantaina
kannoit :,: kuorman syntien.
Jäljissäsi käyden löydän
taivaallisen juhlapöydän.
Pääsen suureen kunniaan:
ystäväsi olla saan.
Veisaan siellä
virttä sulle :,:
Karitsalle surmatulle.
Auta, että otan vastaan
täyden armon :,: ainoastaan.