Haja-ajatuksia.
Viisveisaaja toi keskusteluun mukaan taas "kaiken sallivuuden" ja totesi kokevansa sen vääräksi. Sikäli kun esim. mainitun homoseksuaalisuuden kohdalla tiedetään, että kyseessä ei ole ihmisen oma valinta, tai asia, josta voisi "parantua", on minusta aika kovaa, jos sanotaan toiselle ihmiselle, että en hyväksy sitä mitä olet. Jos saavutetaan tilanne, että kuulija alkaa itsekin uskoa kuulemiinsa sanoihin, mitä siitä seuraa? Sairastumista, masennusta, häpeää, veikkaan. Ei hyvä.
Keskustelin erään amk:ssa opettaneen kanssa ja tämä kertoi, että vielä senkin ikäiset, aikuiset ihmiset siis, pilkkasivat vammaista opiskelukaveriaan vammaisuudestaan. Tuli mieleen, että olisi ehkä paikallaan näiden vammasta pilkkaajien saada itse kokea vastaavankaltainen tilanne kiusattuna perspektiiviä saadakseen. Viime viikolla Inhimillisessä tekijässä Katja Ståhl mainitsi lapsuuden kokemustensa koulukiusatuksi joutumisesta tehneen sen, ettei hän edelleenkään kykene uskomaan, jos esim. kuulee itseään sanottavan kauniiksi. Lapsena kuullut haukut rumuudesta voittavat kaikki myöhemmät kokemukset. Minä siis hakisin tällaisestakin näkökulmaa tähän sallivuus-tuomitsemisasiaan, silloin kun tuomitaan tosiaan jotain ihmisen kiinteää ominaisuutta.
Viisveisaaja puhuit edelleen moraalista. Johdan vähän kauemmas tästä. Moraalikäsitykset jokunen vuosikymmen sitten olivat erilaiset kuin tänä päivänä mm. sen suhteen, että avioero oli varsin tuomittavaa, ainakin kultakuorrutetummissa piireissä. Joskus myös sotaorpous. Esimerkiksi sellaisista asioista saatiin syitä pilkantekoon, halveksuntaan, yhteisöstä pois sulkemiseen. Tänä päivänä näemme paremmin kuinka tolkullista sellainen on ollut ja ymmärrämme mihin sellainen johtaa. Ehkä näitä asioita näkee yksittäisten ihmiskohtaloiden kautta, ei niinkään kasvottomista tilastoista. Muutama kymmenen vuotta eteenpäin, ovat moraalikäsitykset taas erilaiset kuin tänään.
Ihminen tykkää tehdä sitä, missä se on hyvä. Ja ihminen on pirun hyvä tuomitsemaan. Se on helppoa. Jos se tehdään porukalla, se on kaiken lisäksi kivaakin. Luo yhteenkuuluvuutta, kun yhdessä asetutaan jotain vastaan. Sen sijaan älyttömän vaikea on olla tuomitsematta. Ja vielä vaikeampaa, jos muut tuomitsee, on olla se, joka sen mylvinnän yläpuolelle korottaa oman äänensä ja asettuu yleistä linjaa vastaan. (Ihmisjoukot ne Jeesuksenkin ristiinnaulitsi.
)
Minä esimerkiksi olen älyttömän hyvä tuomitsemaan juopottelun. Se on minulle aika helppoa, kun en itse juurikaan alkoholia käytä. Että tuntuukin monesti ylevältä, kun muut vitsailee viikonlopun viinanjuonnistaan, sanoa, että "niin no, minä en oikeastaan käytä alkoholia". Yleensä silloin jopa "unohtuu", että no, kyllähän minäkin joskus vähän käytän, ja että on sitä itsekin tullut viinapäissään tyhmyyksiä tehtyä. "Unohtamalla" tulee vähän vielä ripoteltua lisää kimalletta sädekehään, kun on herkullinen tilaisuus. Minusta absolutismi on tosi hienoa ja tervettä, ja minusta viinanjuonti on tyhmää, epäterveellistä, selkärangatonta pelleilyä. Minä olen siinä asiassa siis paljon parempi kuin muut ja voin näin ollen tuomita muiden käytöksen.
Eli helppo on tuomita muissa ne asiat, joissa itse kokee olevansa parempi, oikealla tiellä. Tuomita epärehellisesti, ylhäältä sylki alas roiskuen. Ja siinä itsekehussa unohtuu samalla se koko pimeä joukko asioita, missä itsellä on korjattavaa.
Miten se meni, Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä. Synti on sydämen luopumista Jumalasta. Jumala on rakkaus. Ota ensin hirsi pois omasta silmästäsi. Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven. (Ja kaikki heittää - koska sellainen ihminen on. Ja sen tietää myös Jumala.)
Taas kritisoitiin myös, ettei körteillä ole lakia, körteillä on vaan evankeliumi. Mutta kyllä minä koen, että on meillä. Koko maailma syöttää joka päivä lakia, ehkä siksi körttikansan keskuudessa evankeliumi on sitä rakkaampi. Armolle on tilaus armottomassa maailmassa. Synnit tiedetään, joka päivä niistä tulee muistutukset. Armo sen sijaan on suomalaisessa itsekriittisessä ja synkässä ihmisluonteessa vaikeammin muistettava asia.
