”---
Olen maannut viikon päivät sairaalassa, kun iltapuolella päivää kuulen tutun äänen ovelta:
̶ Onkohan tässä huoneessa semmosta kun Kalle Päätalo?
̶ Alikersantti Päätalo! On kyllä, kuuluu Hilkka sanovan.
̶ Sitä justiin olen hakemassa. On minun poikani ja . . .
Kuulen äidin äänen sammuvan värähtelyyn. Hilkka sanoo:
̶ Päätalo on tuolla takaseinällä. Viides sänky perältäpäin. Makaa vatsallaan.
Kuullessani äidin äänen ovat sisimpäni herkät tunnot muuttuneet kuin viulun kieliksi. Äiti on minulle yhä äiti, ja viime näkemämme jälkeen on tapahtunut paljon. Liikutuksen ja hyvän mielen kantapäillä hiipii sisälleni myös varuillaan olon pelko siitä, että näyttäisin herkistymiseni ja että äiti aiheuttaisi noloja tilanteita puheillaan ja käytöstavoillaan. Jo sukunimeni leveä venkaisu oli karskahtanut korvaani. Ja lisää tulee: Lähtiessään kävelemään sänkyäni kohti äiti nostaa oikean kätensä Hitler-tervehdystä muistuttavaan asentoon ja sanoo raikkaalla äänellä:
̶ Jumalan terve kaikille!
Suljen silmäni ja minulta karkaa väkisin kähähdys:
̶ Tietenni! Voisss . . . na . . .
Hieman helpottaa kun vedossa oleva kersantti vastaa kuuluvalla äänellä:
̶ Jumalan terve, emäntä!
Myös muualta luokasta kuuluu:
̶ Päivää.
̶ Terve . . .
Kiukkua pihisten käännän kasvoni kohti lähestyvää äitiä. Kuitenkin sisältäni pulpahtelee myös
päinvastaisia tuntoja. Äidillä on jaloissaan kippurakärkiset ruojutkengät, päällään pitkä, vesiläimäreitten
kirjavoittama leninginloihkana, villatakki ja huivi. Kädessään äiti roikottaa suurta ja kulunutta
käsilaukkua. Sade on kastellut paitsi äidin vaatteet myös hänen kasvonsa.
Äiti tulee sänkyni viereen ja hänen suunsa alkaa mutruilla. Hän kaivaa nenäliinan ja painaa sen silmiensä
eteen.
̶ Siinäkö sinä . . . Vielä näin . . . poikani . . .
̶ Elä nyt ala kollottaa . . . ! kuiskin, vaikka minunkin on pakko koukkia sormimutkalla silmäkuoppiani. ̶
Kele tässä mitää . . . hätää . . .
En tiedä häpeänkö vai olenko kiitollinen Hilkalle, kun kuulen hänen laskevan jakkaran äidin viereen ja
sanovan:
̶ Istukaa, emäntä, tähän jakkaralle!
̶ Paljo kiitoksia . . .
Äidin kiitos tulee itkunpillahdusta enteilevänä nyyhkäisynä. Itse pääsen liikutukseni isännäksi ja käännyn
sanomaan:
̶ Istu! Kun tuotiin tuoli valmiiksi allesi.
Äiti istuu ja kuivailee silmiään. Käännyn kähisemään: ̶ Ja oliko heti tarpeen toitottaa Jumalan tervettäsi!
̶ Sanonko minä?
Äiti laskee nenäliinan ja jää katsomaan minua niin vilpittömästi, että uskon tervehdyksen lipsahtaneen
häneltä huomaamatta. Kuiskaan:
̶ Sanot, koko luokan väelle kailotit!
̶ Oliko tuo nyt maankaato käytösrike?
̶ Liekö luokassa ensimmäistää lestatiolaista, murahdan.
̶ Eikö kaikilla ihmisillä ole sama Jumala! Ainaski suomalaisilla . . . Niin minun yksinkertanen tuntoni on
assian käsittänny . . .
̶ Elä niin isolla äänellä! suihkin. ̶ Sinutko tänne laittovat tulemaan?
̶ Laittovat . . .! Enkö minä oisi sitte saanu tulla?
̶ En sitä tarkota . . . Muuten vain kysäsin.
̶ Isäsi tänne oli jo tulossa. Kävi kirkolla asti, mutta kun Hermannilla ei ollu valokuvvaa, ei saanu
nimismieheltä henkilöllisyyspaperia. Piti palata kottiin niine hyvineen.
̶ Sinustako löyty valokuva?
̶ Leikattiin siitä kuvasta, jossa olen Kestilän Tiinan ja Viijan ja Aunen kansa. Se kuva jossa olen laiha ja
pitkäkaulanen kuikeli. Etkö muista . . . ?
̶ Millä kyytillä pääsit Taivalkoskelta?
̶ Sotilaihen autossa. Oli kylmä kyyti kun rietas. Käyrötin lavalla, ja kun sato, rytistyvät ja tääräytyvät
vaatteet. Olen kun variksenpelätti . . . Mitä vasten köyrötät mahallasi?
̶ Haavotun selkään. Tänne, sanon ja näytän kädelläni. Mietin hetken sanonko totuuden. Kuitenkin
lisään: ̶ Haavotun kaksi kertaa ja jäin linjain väliin. Tuli vielä venäläinen tankki ja ampu tykillä jaloille . . .
̶ Sullako on, poikarukka, jalatki mäskinä, äidiltä karkaa.
̶ Elä nyt karju! Ei kumpikaa mäskinä. Vasemmassa nilkassa vain reikiä.
̶ Sulla mahtaa olla kovat tuskat. Olet muuttunu kalaposeksi kasvoltasi ja vaikutat kärsimättömältä.
̶ Tässä enää niin tuskiakaa. Haavakuume kun alkaa olla jo mennyttä. Kipeät tietenni ovat.
̶ Sinunko on oltava jatkuvasti mahallasi? Nukuttavahi . . .
̶ Pääsen puoleksi kylkeni päälle . . . Paremmin oikealle kylelleni. Se räjähtävä kuula kun meni vasemmasta
kylestä sisälle . . .
Äiti alkaa jo rauhoittua. Jossakin keskustelumme vaiheessa hän havahtuu:
̶ Terviisiä laittovat kantajaksen! Meinannu muistaakkaa.
̶ Ketkä?
̶ Ylleesä kaikki . . .
̶ Ainaskaa isä ei laittanu vielä tähän hätään!
Meiltä molemmilta pääsee naurahdus ja äiti sanoo:
̶ Ei tosipuhheessa Hermannilla tullu vieläkää semmosta vahinkoa. Muuten isäsi on hermostuksissaan
haavoittumisesi vuoksi. Muistathan miten Hermanni hermostu jo siitä, jos joku teistä penskosta lankesi ja
rupesi itkemään . . . Tosijaan niitä terviisiä. Ensinnähi laittovat kumpanenni opettaja, Vainikainen ja
Nikkinen. Hilturannan tyttäretki järkejään. Ja tietenni Hilturannan akat . . .
Vilkuilen ympärilleni. Jalkaansa ampunut tuijottaa kattoon, ja Käylän mies on kääntynyt kyljelleen selkä
meihin päin. Kun äiti kuitenkin puhuu täyteen ääneen, sanon:
̶ Kyllä niitä terviisiä olet luvetellu jo piisalle asti! Minkä verran tuli ohrantäppeitä?
̶ Ei ole vielä puitu. Mutta vissiin tulloo ne kolome nelejä pussukaista kun muinahi kesinä . . .
Tiedän puheemme kuuluvan kaikkien potilaiden korviin, ja yritän pitää keskustelumme ’turvallisissa’
asioissa. Koska makaan mahallani ja tuijotan etupäässä tyynyä, en näe äitiä ellen käänny katsomaan. Kun
taas käännän kasvojani, istuu äiti väärävartinen piippu suupielessään ja availee kaikessa rauhassa
villatakkinsa lakkarista kaivamaansa massia.
̶ No jo, jumaliste, on piipunkänä ja massi käsillä! karkaa vuorostaan minulta täyteen ääneen. Jatkan
kähähtelemällä: ̶ Pane äkkiä ne lakkariisi! Eikö tätä aikaa pärjää ilman piipun kansa touhustamista . . .
̶ Eikö täällä saa vieraat polttaa? sanoo äiti vilpittömän hämmästyneenä. ̶ Ajattelin vain vetästä
piipullisen, kun sairaatki näkyy tupakoivan . . .
̶ Polta sitte ulkona vaikka jatkuvasti, jumalauta . . . !
̶ Anna, Kalle, äidin vetää savut! puuttuu Hilkka kähähtelyyni. ̶ Kyllä täällä voi polttaa . . .
̶ Vetäkää pois, emäntä! sanoo uskovainen kersantti.
̶ Emäntä lataa vain piipun, sanoo Käylän mies. ̶ Minä kyllä tarjoan mielelläni paperossinkin jos kelpaa.
Täältä!
̶ En välitä paperossista. Ovat niin nievoja tupakkia, ettei piippuihminen saa niistä kun mielesä pahaksi.
Kiitos vaan tarjouksesta!
Minua ärsyttää yhä niin että sanon:
̶ Nievojapa tietysti . . . !
Loppujen lopuksi äidin tupakointipuuhat vapauttavat koko luokan tunnelman. Kuusamon miehille piippua
polttava nainen on tietysti tuttu näky, mutta muille luokassa oleville, etenkin Etelä-Suomen miehille, on
nainen savuava väärävarsi suupielessään vähintään harvinainen ilmestys. Vänrikki kohoaa sängyssään
istumaan nähdäkseen äidin piipputouhuja, ja päitä kohoilee muuallakin huoneessa. Aletaan kysellä, onko
naisten piiputtelu yleistäkin näillä seuduilla. Kuulen ettei kukaan kysele pilkalla tai ylimielisenä, mutta silti
kärsin tästä äidin herättämästä huomiosta. Äiti on puhelias ihminen, ja on pian keskustelussa useamman
potilaan kanssa. Ja koska äiti on luonnostaan osaaottava, hän alkaa heti kysellä miten kukin on
haavoittunut, mistä mies on kotoisin ja onko perhettä.
Alan jo päästä häpeilystäni, kun äiti tekee jälleen oloni tukalaksi. Eikä vain minun oloani, vaan kaikkien
huoneessa olijoitten. Äiti kääntyy hiljaista sänkykaveriani (mies oli haavoittanut itseään tahallaan [sai
kuitenkin kunniamerkin samalla kun muutkin huoneessa!], minun huom.) kohti ja piippu kourassa savuten
kysyy:
̶ Kuinka pahasti tämä mies on haavottunu?
Vedän ilmaa hampaitteni läpi, mutta kaikki on jo myöhäistä. Sänkynaapurini alkaa urahdella:
̶ Jalka vähän . . . Ei ole täysin . . . kunnossa . . .
̶ Sepä hyvä ettei ole hengen paikolle sattunu! Ajattelin että onko koko mies seulana, kun on vaiti ja
tuskasan näkönen . . .
̶ Annapa se pussi siitä pöyvän alahyllyltä! syöksähdän sanomaan. ̶ Se ruskea pussi. Laitan sikijöille
tulijaisija . . .
̶ Tulijaisia tosijaan! Toin sinulle tulijaisiksi puolikkaan juustoleipää . . .
̶ Toit suotta! Minulla ei ole ollut ruokahaluja sen jälkeen kun haavotun . . .
̶ Silittiinni maistuu tämä juusto! äiti sanoo ja kaivaa käsiveskastaan voipaperiin käärityt kaksi juustoleivän
neljännestä ja jatkaa: ̶ Martta kävi sieltä lottahommastaan kotona ja leipo. Tiijät että on herkkujuustoa.
Martta kun osovaa tehä harvinaisen hyvviä juustoja.
̶ No vaihetetaan sitte näitä tulijaisia, sanon ja alan kaivella omaa pussiani. ̶ Keittiömiehet, minun
työkaverini, toivat tämän eväspussin kun maattiin Kiestingin kankaalla outtamassa linja-autokuletusta . . .
Nostan äidin syliin kaksi kolmesta pussista olevasta keksipaketista, lasipurkin jossa on marmeladia,
suklaalevyn ja milkkipurkin . . .
̶ Elä nyt, herran nimessä, kaikkia anna! äiti sanoo.
̶ Ei näistä penskat ole pahollaan, sanon puolestani.
Äiti on istunut vierelläni ehkä runsaan tunnin, kun puheenaiheemme alkavat olla hakemisessa. Minun
ja äidin välit ovat aina olleet läheiset. Kuitenkin tunnen, että vaikka olisimme huoneessa kahden ja
voisimme puhua vapaasti, emme enää tavoittaisi samaa läheistä, toinen toistamme tukevaa tunnelmaa,
joka välillämme oli usein ollut vielä sotaväkeen lähtöni edellisinä vuosina. Tietysti herkkävaistoinen ja
luonteeni tunteva äiti aavistaa äreyteni johtuvan pitkälle paikasta jossa olemme. Tunnen sen kun äiti
ympärilleen vilkaistuaan painaa kämmenensä otsalleni ja sanoo hiljaa:
̶ Ei tunnu olevan ennää kuummetta.
̶ Haavakuumme meni jo sivu, kuiskaan tyynyä katsellen.
̶ Eikö täällä sairaalassa ole hivusten tuppaajaa? Niskasi on kuin ukonkoiralla.
Puhuessaan äiti siirtää kämmenensä sivelemään niskaani ja jatkaa: ̶ Poikamiehen pitäsi olla vorskun
näkönen, kun täällä näkkyy olevan sieviä lottia . . .
̶ Ole nyt vaiti! sähähdän, vaikka äidin puhe tulee nauruisena kuiskintana.
Isääni olin häpeillyt usein hänen mielisairautensa aikana, joskus itkuun asti. Äitiäni olen hävennyt harvoin.
Siksi ihmettelen itsekin, miksi tällä kertaa olen jo edeltä käsin jännittynyt äidin puheista. Vaikka äidin
polttama piipullinen oli herättänyt luokassa enemmän kiinnostusta kuin nyreilyä, minun on vaikea olla
ärähtämättä, kun äiti alkaa taas kaivaa villatakkinsa taskua ja sanoo:
̶ Tempasen vielä savut ja lähen sitte kyselemään kyytiä Taivalkosken kirkolle.
Äiti täyttää piippunsa. Minua kiusaavat äidin sauhujen pussauttelut, enkä osaa puhua. Vastailen vain äidin
kyselyihin.
̶ Onko sulla rahhaa että pärjäät? äiti kysyy.
̶ On. Ja mitä rahalla tien. Täysi ylöspito enkä polta ehki tupakkia!
̶ Sinä olit niin viisas mies, että et langennu tähän riettaan pahheeseen . . . Kyllähän minua harmittaa, kun
Manne on ruvennu ihan julukisesti polttamaan . . .
̶ Niin Manne polttaa tupakkia! minulta karkaa että itsekin säikähdän. ̶ Helvetissä, että mies ei ole
seitentätoista ja tonottaa tupakki hampaissa . . . Onko Kallioniemessä loppunu kotikuri tykkänää! Eikö sulla
ole enää sitä remmirullaa vyöliinasi lakkarissa?
̶ Minkä minä voin isolle miehenkarhulle. On isääsi vankempi voimiltaan . . . Töitä se kyllä on kova
tekemään . . .
̶ Oisipa minä eli Martta poltettu penskona, niin oisi remmirulla purkautunu, suhahtelen. ̶ Ja siitä rahasta
vielä: ̶ Minähän laiton päinvaston kotiin Kiestingistä, kun tuli tieto että jouvutaan etulinjaan. Onko kirje ja
rahat tulleet?
Kun käännän kasvojani nähdäkseni miksi äidin vastaus viipyy, pyyhiskelee äiti huivinsa reunoilla
silmäkuoppiaan.
̶ Sanon heti kun se . . . rahakirje tuli, että tämä ei ole hyvän eillä. Että Kalle on aavistannu ett . . .
haavottuu . . . kaatuu . . .
̶ Elä nyt taas ala kollottaa! sanon. Otan pöydältä kelloni, vien sen äidin kasvojen eteen ja jatkan: ̶ Et
meinaa itkuiltasi hoksia, että esikoisestasi on tullu kellomies! Paina korvaasi ja kuuntele, onko monikivi-
nen silinterikello!
Äiti yrittää jo naurahtaa, kun ottaa kellon ja sitä katsellen sanoo:
̶ Liekö ihan hoppeakuorinen kello?
̶ Ei. Kirkasta terästä.
̶ Miten olet niin rahhoin päässy! Ostat kellon ja laitat vielä kuusin savon rahoja kottiin.
Tiedän kuinka sydämensä pohjasta asti äiti inhoaa korttimiehiä. Kuitenkin sanon, tosin hieman totuutta
kierrellen:
̶ Sen voitti kortilla se rovaniemeläinen automies, joka kuletti muoniani ja oli hyvä kaverini. Se automies
möi minulle kellon puolella hinnalla, kun pelasivat minun korttipakalla.
Ihmeekseni äiti ei tartu ”minun korttipakkaani”, vilkaisee vain minua nauruisin ilmein ja sanoo:
̶ Kunhan et tie tämän kellosi kansa samalla lailla mitä teit pikkupoikana sille avvaimella veittävälle kellolle,
jonka Hermanni voitti sulle lotilla Harjajoen savotassa!
̶ Olin sillon vasta yheksän ikänen, sanon.
Elina oli alkanut täytellä potilaitten juomalaseja ja tulee pöytäni viereen. Äiti kysyy ilman esipuheita:
̶ Mistä tämä lotta on kotosi?
̶ Helsingistä.
̶ Ja lähteny tänne asti lottahommiin! äiti sanoo.
̶ Sotasairaaloissa tarvitaan nyt työntekijöitä, ja Helsingissä on paljon tyttöjä, Elina sanoo. Täytettyään
lasini hän jää seisomaan vesikannu käsissään ja jatkaa: ̶ Emäntäkö on lähtenyt poikaansa katsomaan?
̶ Lähin . . . Kun kuulin että näkkee vielä . . . elävänä . . .
Häpeän jälleen hampaitten kiristelyyn asti kuullessani, että äiti on pillahtamassa itkuun. Sentään hän
voittaa itsensä ja jatkaa: ̶ Helsingin tyttäriä ja siivoushommatki tapahtuu tottuneesti ja riskisti!
̶ Työ tekijänsä neuvoo, naurahtaa Elina.
̶ Vaikka lienöö herrastyttäriä sieltä . . .
̶ Sinun piti lähteä kyselemään sitä kyytiä!
Vaikka sanon äidin puheen katkaistakseni, yritän puhua Elinan takia maltillisella äänellä. Lisään niin
tunnollisesti kuin pystyn: ̶ Iltamyöhäsellä lähtee autoja harvemmin merimaita kohti.
̶ Emännän kysymykseen vielä: Isäni on insinööri, mutta kyllä meitä lapsia on opetettu työntekoon . . .
Saanko minä puolestani kysyä, montako lasta Päätalon emännällä on?
̶ Ei meillä ole kovin iso lapsijoukko. Seihtemen hengissä. Kaksi poikaa ja viisi tytärtä. Tämä Kalle vanhinta.
̶ Onko velimies yhtä friski kuin tämä esikoinen? Elina kysyy.
̶ Tavallisissa olloissa Manne näyttää köntykseltä Kallen rinnalla. Mutta kun haluvaa, ja varsinni suuttuu,
löytyy Manneltahi liikettä. On sillon riski kun tulenliekki . . .
Joudun taas vetämään ilmaa hampaitteni läpi. Äidin lopetettua ehätän sanomaan:
̶ Minun täytyy ruveta tulkiksi! Äiti käsitti Elinan kysymyksen väärin. Nissä meijän selkosissa kun sanotaan
nopeaa . . . vikkelää ihmistä riskiksi. Velimiehestä tulee minua isompi ja väkevämpi mies kun pääsee
täysiaikaseksi . . .
̶ Jaa, tämä neiti ajjaa takkaa vankkaa miestä! äiti innostu. ̶ Manne on jo nyt mahoton voimiltaan, vaikka
on vasta seihtemällätoista.
Elina kääntyy jatkamaan kierrostaan ja sanoo:
̶ Hyvää matkaa emännälle! Kyllä Kalle terveeksi hoidetaan.
̶ Kiitoksia! Ja Jumalan siunausta teijän ja kaikkiin sairaalan ihmisten työlle.
Äiti kiristää huivinsa solmut leuan alla, kiinnittää villatakin napit ja laskee kämmenensä olkapäälleni
samaan tapaan kuin lestadiolaiset toisiaan hyvästellessään. Pelkään äidin vahingossa toivottavan minulle
Jumalan rauhaa. Sentään äiti sanoo:
̶ Kirjoita ehki. Jos viivyt täällä pitkään, käyvään kahtomassa.
Olen sanonut äidille, että Kuusamosta evakuoidaan potilaita Ouluun rintamalta tuotavien alta. Siksi äiti
tietää jatkaa: ̶ Jos siirtävät Ouluun, laita kirjelappu sisar-Vapulle. Vappu käypi sinnua mielellään sairaalassa
kahtomassa . . . Tekisinkö juustoleivän ja laittasin postissa tänne?
̶ Elä rupea semmosia rätäämään! Johan sanon että olen enää varjo entisestäni syömämiehenä.
̶ Mutta kyllä ruokalystit vielä palovaa.
̶ Kirjotan sitte kun palaavat.
̶ Kait lähen tästä kyselemään kyytiä. Sanonko Jokijärvellä terviisiä . . . ?
̶ Elä tuommosia puhu täyteen ääneen! ehätän kuiskaamaan. Kun äiti alkaa pureksia huuliaan, jatkan sipiä:
̶ Sano, mutta elä häpäse isä-Hermannia!
Äidillä alkaa pukkia naurua, jonka hän vaivoin käärii huivinsa riippuviin kulmiin.
̶ Hermanni on jo alakanu pehmitä luonteeltaan, hän sanoo ja kääntyessään menemään jatkaa: ̶ Parane,
ja elä huolehi kotiolloista eläkä sotarintaman hommista.
̶ Näkemiin, ja sano penskoille että laiton heille ne tulijaiset.
Kaikesta huolimatta tulvahtaa haikeus sisälleni. Se ei ehdi kuitenkaan juurtua, sillä oven edessä äiti
kääntyy, nostaa jälleen kätensä ja sanoo kirkkaankuuluvalla äänellä:
̶ Jumalan rauhaan . . . kaikki!
̶ Jumalan rauhaan! sanoo kersantti äidin vieressä.
̶ Näkemiin, emäntä . . . !
̶ Näkemiin, ja hyvää matkaa! sanoo Elina jo toisen kerran.
---”
Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla, 1980, s. 370 ̶ 379 (Iijokisarja 10/26)
