Nyt selvisi, että saisin pienemmän asunnon, jos haluan. En osaa päättää, haluanko.
Muuttamisen puolesta puhuisi se, että 90 neliötä yhdelle ihmiselle on mielestäni törkeän paljon. Pystyn kyllä sen juuri maksamaan, kun muuten elän aika vähällä. Mutta jos muuttaisin, säästyisi 200 euroa kuussa johonkin tärkeämpään. Ei niin hävettäisi oma kohtuuttomuuteni.
Vastaan puhuu se, että joutuisin törsäämään noin kolmen kuun vuokrat kahdesta asunnosta ja muuttokulut päälle, ynnä yleinen toiseen paikkaan siirtymiseen liittyvä ahdistus. Ei se tosin ihan vieras paikka ole; on tuossa vakiokirkkoni vieressä. Kirkkomatka lyhenisi, vaikka työmatka vähän pitenisi, kulkisi huonompia maisemia ja harvemmin vuoroin.
Uusi asunto olisi hiljaisempi (huonoa) ja valoisampi (hyvää).
Kiinnyn paikkoihin (ja esineisiin) aika vahvasti, mutta tänä syksynä on alkanut tulla sitä tuntua, että voin jättää hyviä asioita myös taakseni ja tyytyä muistelemaan niitä kiitollisuudella. Kaikesta ei tarvitse pakonomaisesti pitää kiinni, vaan voi olla ikään kuin matkalla, jossa asioita tulee vastaan ja virtaa ohi. En silti tiedä, uskallanko heittäytyä tuon heränneen ihan uuden fiiliksen varaan. Pian pitäisi päättää.
