”--- Minä ihmettelen naisväkeä välistä, kuinka ne osaavat itse olla koreita ja vielä ripustaa koreata yllensäkin, niin että jumal’ikite ei pääse pirullakaan perille ajatuksistansa, kumman vuoksi on mieli niin saastaisen hemaistu, senkö vuoksi että helyt ovat itseänsäkin helyemmät ja paulat kiehtoansakin kiehtovammat kaulan paaltavilla ja parmaitten hempeillä huokuvilla, vaiko sen vuoksi, että armas on itseänsäkin armaampi ja hereä herkkivämpi, kun silmien sädehtivää säteilee kulmiltakin ja poven värjyvää välkkyy poven yltäkin! Voi varren hilkasta kämmenelläkin ja himarrusta nauhojen kieteen, uskoisiko silmä todeksikaan, kuinka solja on todella salko, ellei vihjisi rihman virkku kurokaarteilla kaulavan vaajan, ja tuntisiko mieli maalliseksikaan, kuinka lämpimin ujokin liehtoo, ellei uljas kantaisi kainoa ja hentoisalla olisi hemmittävänä varren korkea korska. Koko mitalta Härkäniemi katseli piippua, työnteli sitä loitommaksi, kurotti, minkä käsivarressa oli varaa, tunnusti valtoimin silmin ja valtoimin sydämin, että parempaa piippua ei mies hampaisiinsa voi maailmassa saada: pesänkin poski, niin lämpimän rusova ja niin kaartuvan mukava, että surku on itseänsä, kun ei sitä hyvää ole koko elämänsä ijän pivossansa pidellyt; ja suupalan käyräkin semmoinen, että sillä on niin kuin mieli miehen suuhun, vaajuu ilmassa, kääntyy niin hupaisesti kohden, ikään kuin viekottelisi, viekana, puhuisi , pahus, ja sanoisi, kotiin minä pääsen, kun minä sinun suuhusi pääsen, Härkäniemi!
---”
Wolter Kilpi: Alastalon salissa, s. 119
