Körttifoorumi
Keskustelu => Kirjoitelmia ja päiväkirjoja-herännäisyyden hengessä => Aiheen aloitti: autius - 22.09.15 - klo:09:21
-
On tunnettu tosiseikka että ihmisellä on aivot. Ihmiselle on annettu myös järki ja omatunto, kuten ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäisessä artiklassa todetaan, ja kehoitetaan samalla toimimaan toisia ihmisiä kohtaan veljeyden hengessä.
Tässäpä muutamia helmiä Oulun Eteläisen Mielenterveystoimiston toiminnasta:
Minut toimitettiin sairaalaan akuuttiosasto 4:lle vuonna 2001 vastentahtoiseen hoitoon. Vanhempani tuotiin sairaalaan verkostotapaamiseen minulle ilmoittamatta, suostumustani kysymättä ja heille valehdellen, että suostumukseni muka oli saatu. Minut pakkolääkittiin ja -hoidettiin ”yhteistyöhaluiseksi”. Olin tuolloin kolmikymppinen.
Verkostotapaamisia jatkettiin avohoidossa, jonka pitäisi lain mukaan olla vapaaehtoista. Sitä se ei suinkaan ollut, vaan minulle todettiin, että jos katkaisen sen, joudun uudestaan osastohoitoon. Verkostotapaamiset olivat erittäin piinallisia, koska lapsuudenperheen ongelmista ei ollut lupa puhua. Sen sijaan yritettiin osoittaa, että minulla oli ollut onnellinen lapsuus.
Osastohoitoon sitten jouduinkin talvella 2003-2004, koska lopetin psykoosilääkityksen annetun ohjeen mukaan ja jatkoin masennuslääkitystä. Kyseessä oli siis toksinen psykoosi. Sairaalassa saamani hoito vammautti minua siinä määrin, että tarvitsin sieltä päästyäni toimintaterapeutin. Tästä alkoi kuntoutuminen.
Kantelin myöhemmin Mielenterveystoimiston toiminnasta silloiseen lääninhallitukseen. Totesin kantelussani hoidon olleen ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavaa, vammauttavaa, virheellistä ja ala-arvoista. Vastineessaan kanteluuni Mielenterveystoimisto totesi hoidon tapahtuneen ”yhteisymmärryksessä” potilaan kanssa, vaikka olin alusta pitäen täysin johdonmukaisesti ja joka vaiheessa ehdottomasti vastustanut sitä, että vanhempani osallistuivat ”hoitooni”!
Parhaillaan [s. 2011] on kantelu vireillä Pohjois-Suomen Aluehallintovirastossa. Kiistän kantelussa minulle asetetun skitsofreniadiagnoosin. Yksikään niistä terapeuteista, joiden kanssa olen vuosien mittaan ollut tekemisessä, ei ole uskonut siihen. Tästä huolimatta on selvää, että potilaalla ei ole juuri minkäänlaista oikeusturvaa, koska potilasasiakirjat sepitetään täysin vastaamaan mielenterveysviranomaisen rikollista ja mielivaltaista toimintaa.
Psykiatriassa ei olekaan kysymys lääketieteestä, saati tieteestä, vaan valtasuhteista. Tämä valta ja vallankäyttö verhotaan nykyisin esimerkiksi siihen, että väitetään skitsofrenian olevan aivoperäinen sairaus, tauti. Toisaalta luonnontieteellinen positivismi, joka kohtelee ihmistä materiaalisena tutkimuskohteena, ei Lauri Rauhalan mukaan ole ihmismielen tutkimuksessa edes loogisesti pätevää, millä tarkoitetaan sitä, että sen perusluonne olisi käytetyin menetelmin tavoitettavissa.
-
”Psykoosiin sairastutaan.”
Kun henkilö todetaan psykoottiseksi, tapahtuu se riippumatta siitä, onko hän itse tällä kannalla vaiko ei. Eli joko hyväksyt psykiatrin toteamuksen tai sitten et. Jälkimmäisessä tapauksessa olet väärässä. Tästä johtuen psykoosin käsitettä ei voida erottaa valtasuhteesta, jossa psykoosi todetaan, sillä psykiatri tietää aina paremmin. Psykoottiseksi luokiteltu ihminen ei voi olla eri mieltä. Koska psykoosille ei ole olemassa mitään yleistä määritelmää eikä mitään sinänsä psykoottista tilaa ole olemassa, henkilöityy kaikki psykiatrin kulloiseenkin arvioon, ja on verrattavissa mihin tahansa (pseudo)uskonnolliseen kulttiin, jossa ”pappi” päättää, kuka on saastainen ja kuka ei.
”Skitsofrenia on aivoperäinen sairaus, tauti.”
Siitä, että skitsofrenia-diagnosoitujen aivotoiminnassa on (tai saattaa olla) tilastollisia poikkeamia, ei seuraa, että kun henkilölle asetetaan skitsofreniadiagnoosi, hänen aivotoimintansa olisi tilastollisesti poikkeavaa. Ja vaikka se olisikin, ei siitä seuraa, että kyseessä olisi tauti. Mitään sinänsä skitsofrenista aivojen tai mielen tilaa ei ole olemassa. Voidaan tietenkin esittää luokituksia, joiden perusteella voidaan asettaa diagnooseja, mutta tämä on sosiokulttuurinen, ei tieteellinen tosiseikka.
”Skitsofrenia aiheuttaa pahaa oloa ja ahdistusta.”
On sosiokulttuurinen tosiseikka, että olla skitsofrenia-diagnosoitu, ”taudin kantaja”, on omiaan lisäämään ko. henkilön ahdistuneisuutta ja pahaa oloa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että ”skitsofreniaksi” nimetty mystinen ”tauti” aiheuttaisi pahaa oloa ja ahdistusta. Siitä, että henkilöllä on paha olo tai että hän on ahdistunut myöskään ei seuraa, että hän sairastaisi skitsofreniaa. Sopivassa sosiokulttuurisessa kontekstissa hän saattaa tietenkin saada skitsofreniadiagnoosin, jolloin tämä diagnoosi alkaakin yhtäkkiä toimia selitysperusteena hänen pahalle ololleen ja ahdistukselleen. (Kyseessä on kehäpäätelmä: ensin paha oloa, ahdistus yms. katsotaan skitsofrenian oireiksi, ja sitten kun diagnoosi on asetettu, alkaa ko. diagnoosi toimii selitysperusteena potilaan subjektiiviselle kärsimykselle.)
Näin on siksi, että tieteellis-teknillistynyt ”kulttuurimme” on niin köyhää, että se tematisoi nämä ihmisen eksistenssiin kuuluvat perustuntemukset sairaus-käsitteen alle.
-
Tällaisiin kirjoituksiin on lähes mahdotonta suhtautua asiallisesti. Esitetyt väitteet voivat yhtä hyvin olla vääryyttä kokeneen oikeutettua katkeruutta tai vainoharhaisen kuvitelmaa. Asiantuntija voi kommentoida psykiatriaa koskevia väitteitä. Minä en ole siihen pätevä.
-
Tällaisiin kirjoituksiin on lähes mahdotonta suhtautua asiallisesti. Esitetyt väitteet voivat yhtä hyvin olla vääryyttä kokeneen oikeutettua katkeruutta tai vainoharhaisen kuvitelmaa. Asiantuntija voi kommentoida psykiatriaa koskevia väitteitä. Minä en ole siihen pätevä.
Niinkö?
"Mielenterveyskuntoutuja on sana, jota käyttävät mielenterveysyhdistykset ja omaisjärjestöt halutessaan puhua nätisti sellaisista ihmisistä, joilla on tai on ollut mielenterveysongelmia. Erilaisista kampanjoista ja muista hyvistä yrityksistä huolimatta sanalla on edelleen negatiivinen kaiku. Heitä ei esimerkiksi haluta naapureiksi ja vedotaan lapsiin.
Koska mielenterveyskuntoutujat eri puolilla maailmaa ovat itse aktivoituneet, voidaan sanalle antaa positiivista sisältöä. Silloin kuntoutuminen nähdään omana polkuna, johon voi liittyä ylä- ja alamäkiä. Tärkeitä kuntoutumisessa mielenterveysongelmista ovat toivo, sosiaalinen inkluusio, arjessa selviytymistaidot, merkityksellisyyden tunne, itsetunto ja voimaantuminen.
Kuntoutuminen edellyttää uskoa yksilöön, toisten tukea sekä tilaisuuksia osallistua yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Se ei tarkoita kaikkien vaikeuksien katoamista ja on eri asia kuin kliininen paraneminen. On myös erotettava kuntoutuminen kuntoutuksesta, joka viittaa yhteiskunnan tarjoamiin mielenterveyspalveluihin.
Monet tuntevat Luukkaan evankeliumin kertomuksen laupiaasta samarialaisesta. Siinä piestyn, puolikuolleen miehen ohi kulkevat niin pappi kuin leeviläinen. Vasta halveksittu vähemmistön edustaja, samarialainen tuli, näki ja armahti. Sitoi haavat, hoiti ja kuljetti juhtansa selässä majataloon paranemaan.
Mielenterveyskuntoutuja kantaa mukanaan stigmaa, leimaa. Hän on kyseenalainen henkilönä ja ihmisenä erilainen. Kokemus ekskluusiosta, sosiaalisesta eristämisestä voi olla osittain sisäsyntyistä, mutta ihmisyhteisöt, uskonnolliset yhteisöt mukaan lukien, tarttuvat hyvin hanakasti poikkeavuuden merkkeihin.
Kyllä meitä suvaitaan niin kauan kuin kaikki menee hyvin. Valitettavasti on vaan niin, että aina välillä saattaa elämässä ja kuntoutumisessa tulla hankalampi vaihe eteen. Silloin punnitaan papit, leeviläiset ja samarialaiset.
Evankeliumitekstissä sanotaan tuosta miehestä, että ”hän armahti häntä”. Kertomus on vastaus kysymykseen: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
Joskus tosiaan tuntuu siltä, että tämä sielunliike, armahtaminen, on tuiki vierasta luterilaisuudelle, joka kylläkin puhuu ihmisarvosta ja armosta mutta on lakihenkistä ja joka asettaa tottelevaisuuden rakkauden edelle.
Allegorisesti voidaan laupias samarialainen tulkita Jeesukseksi Kristukseksi, joka armahtaa syntistä ja pelastaa tämän sielun. Sitähän armahtaminen on. Ei se katso henkilöön eikä ansioon. Siksi juuri se on niin vaikeaa."
'http://www.rauhantervehdys.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00010482
-
Tällaisiin kirjoituksiin on lähes mahdotonta suhtautua asiallisesti. Esitetyt väitteet voivat yhtä hyvin olla vääryyttä kokeneen oikeutettua katkeruutta tai vainoharhaisen kuvitelmaa. Asiantuntija voi kommentoida psykiatriaa koskevia väitteitä. Minä en ole siihen pätevä.
Kirjoitus on sanoja paperilla tai kuvaruudussa. Vaikka se onkin jonkun ihmisen kirjoittama, kirjoitukseen suhtautuminen on aivan eri asia kuin suhtautuminen ihmiseen itseensä. Toivon suhtautuvani ihmisiin sekä asiallisesti että ystävällisesti, kun kohtaan heidät itsensa.
-
Tässä vielä yksi kirjoitus, joka todistaa kirjoittajan ilmeisestä häiriintyneisyydestä ja vääristyneestä, "paranoidisesta" kokemuksesta. Sillä meillä on täydellinen järjestelmä ja "moniääninen" kirkko. Ketään ei maassamme vainota, syrjitä tai potkita päähän ja siksi jos tällaista kokee, on vika kokijassa ja kokemuksessa, joka pitää oikoa.
TALVITARINA
Kotiseudullani on kahdenlaisia ihmisiä. Toiset kuuluvat lahkoon, toiset eivät. Hengellinen johtaja myötäilee lahkoa, jotta se ei eroaisi valtaapitävästä suuntauksesta. Koska en kuulu lahkoon, ei minua huolittu sellaiseen koulutukseen, jossa toimitaan valtaapitävän suuntauksen tehtävissä. Näin ei tietenkään pitäisi olla, mutta lahkolla on kyseisellä koulutusalalla hegemonia.
Olen käynyt samoja kouluja ja ollut mukana samoissa valtaapitävän suuntauksen seremonioissa yhdessä lahkolaisten kanssa. Olen tervehtinyt lahkolaisia ja minua on tervehditty. En ole kyennyt solmimaan läheisiä suhteita lahkolaisten kanssa. Olen syyttänyt siitä itseäni. Olen kuullut, että kun lahkoon pääsee – tosin en tiedä miten siihen pääsee –, pääsee samalla ”piireihin”: olet yksi ”meistä”.
Kirkko on erottelun paikka.
Olin erilaisissa tehtävissä palkallisena ja vapaaehtoisesti kymmenkunta vuotta. Lahkolaiset eivät puhuneet minulle. Pidin sitä luonnollisena. Kun lähestyin ihmistä, johon olin rakastunut, alkoivat ongelmat. Rakastuin siis ”väärään” ihmiseen. Minut ajettiin pois kirkon toiminnasta.
Tein kokemastani hengellisestä väkivallasta ilmoituksen tuomiokapituliin. Asia kuitattiin olankohautuksella. Kun yritin palata, ilmoitettiin minulle, etten voi osallistua toimintaan. Syrjintää ei perusteltu, vaan ilmoitettiin minun ”tietävän” perustelut.
Meillä ei tietenkään ole uskonlahkoja, valtaapitävää suuntausta eikä edes hengellistä johtajaa. Elämme sekulaarissa yhteiskunnassa, emme teokratiassa. Kirkossa käyntikin kiinnostaa vain pientä osaa suomalaisista. Yhteisiä arvojamme ovat ainakin demokratia eli kansanvalta, ilmaisunvapaus, ihmisoikeuksien kunnioittaminen.
Satiirin keinoin voimme kuitenkin puhua asioista, joista emme voi puhua.
-
Tässä vielä yksi kirjoitus, joka todistaa kirjoittajan ilmeisestä häiriintyneisyydestä ja vääristyneestä, "paranoidisesta" kokemuksesta.
Tämäkään kirjoitus ei todista kirjoittajasta mitään. Tarina on hyvinkin mahdollisesti totta. Sen voisi sijoittaa helposti lestadiolaisuuden valta-alueille. Valistuneet arvaukseni eivät kuitenkaan anna minulle aivan tarpeeksi kiinnekohtia, jotta voisin lausua tämän enempää.
-
Potilasoikeuslain mukaan potilaalla on oikeus kieltäytyä hoidosta, jolloin on hoidettava muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Kieltäydyin tapaamasta vanhempiani, jolloin hullu psykiatri vaati minua lähettämään postikortin vanhemmilleni, koska nämä ”olivat huolissaan”. Jos ko. hullu psykiatri ei mitään muuta ymmärtänytkään, niin ainakin sen, etten halunnut olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa! Halusin vain elää omaa elämääni.
Sitten jouduin pakkohoitoon (mistä tein valituksen Helsingissä hallinto-oikeuteen), ja ne toivat vanhemmat sairaalaan verkostotapaamiseen! Sanoin: ”Esitän vastalauseeni sille että vanhempani ovat täällä.” Vanhempani väittivät myöhemmin, että heille oli kerrottu, että suostumukseni oli saatu. Sairaalan lääkäri kirjasi potilastietoihin: ”potilaan käytös asiatonta vanhempia kohtaan tuntemattomaksi jäävästä syystä.” Minulle ei ollut edes kerrottu että he tulevat sairaalaan!
Nyt kun yhteistyö oli saatu pakkotoimin ja -lääkityksin luotua, sitä jatkettiin avohoidossa. Missä vaiheessa minun olisi pitänyt kieltäytyä tästä hoidosta (verkostotapaamiset)? Kantanihan oli selvillä alusta pitäen. Kyseessä oli dysfunktionaalinen perhe, ja minut nyt minut pantiin kantamaan sen taakkaa (Siirala: taakkasiirtymä). Tajusivatko nämä vaativan erityistason perheterapeutit että kyseessä oli dysfunktionaalinen, häiriintynyt perhe, vaiko eivät? Kummassa tapauksessa heidän toimintansa oli rikollisempaa?
Sitten minulle sanottiin etten ole itsenäinen, vaikka olin opiskellut Helsingissä 6 vuotta ja elänyt itsenäistä elämää siellä! Kun nuorena (22 v.) jouduin psykoosin vuoksi sairaalahoitoon, ei jatkohoitoa järjestetty mitenkään. Menin Mäkkärille töihin ja kuoroon laulamaan ja toivuin.
- Minulle olisi alun perin pitänyt ymmärrettävästi kertoa terveydentilastani ja hoitovaihtoehdoista. Minulla olisi ollut oikeus kieltäytyä jostakin viimeksimainituista
- Kieltäydyttyäni olemasta tekemisissä vanhempieni kanssa ei heitä olisi saanut tuoda sairaalaan vastoin tahtoani, minulle ilmoittamatta ja vieläpä heille valehdellen, että suostumukseni oli muka saatu
- Hoito ei siis hetkeäkään tapahtunut yhteisymmärryksessä potilaan kanssa, koska potilas oli kieltäytynyt täysin yksiselitteisesti ja johdonmukaisesti yhteistyöstä, jossa vanhemmat olivat mukana
- Erityisesti kysymyksiä herättää se, että vaikka potilas alusta pitäen ilmaisi kieltäytymisensä ja vastalauseensa, oli aluehallintoviraston kanta ja vastaus tehtyyn kanteluun, että hoito oli tapahtunut ”yhteisymmärryksessä” potilaan kanssa. Potilaalla ei siis näytä olevan minkäänlaista oikeusturvaa, koska potilasasiakirjat sepitetään täysin vastaamaan lääkärien mielivaltaista ja rikollista toimintaa. Esimerkiksi kun potilas sanoi: ”esitän vastalauseeni sille, että vanhempani ovat täällä”, kirjattiin potilasasiakirjoihin, että ”potilaan käytös asiatonta vanhempia kohtaan tuntemattomaksi jäävästä syystä.”
- Edellä kuvatun perusteella on kyse rikollisesta mielivallasta, jonka uhriksi potilas joutui
- Koska potilaan yhteiskunnallinen kansalaistoiminta sai potilaan vanhemmat ”huolestumaan”; koska potilas oli ollut vajaa vuosi ennen kontaktia mielenterveystoimistoon neljä viikkoa nälkälakossa, jolloin hän ei saanut mitään lääketieteellistä apua; ja koska mielenterveysviranomainen hälytettiin lopulta potilaan kieltäydyttyä jatkamasta siviilipalvelusta kuutta kuukautta pidempää (mikä palveluaika vastaisi Suomen kansainvälisiä ihmisoikeussitoumuksia); on lisäksi, ja ennen kaikkea kyse, paitsi mielivaltaisesta ja rikollisesta kohtelusta, myös poliittisesta väkivallasta, jonka uhri potilas on.
https://uralinpihlaja.wordpress.com/polkupyoraviesti/mielenterveysviranomaisen-rikollinen-toiminta/
lue lisää https://uralinpihlaja.wordpress.com/
-
Dysfunktionaalinen tarkoittaa jotakin, mikä ei toimi. Se ei välttämättä ole pysyvä tila. Vikoja voi korjata. Korvaavia toimintoja voi kehitellä. Psykiatrisessa hoidossa pyritään ymmärtääkseni juuri tähän.
-
Ymmärrätkö sanan ihmisoikeusloukkaus"?
-
Luulisin ymmärtäväni ihmisoikeusloukkauksen noin yleisesti ottaen, mutta en tässä sinun tapauksessasi näillä antamillasi tiedoilla. Pakkohoitohan sinänsä loukkaa ihmisen oikeuksia, mutta on joskus tarpeen hänen auttamisekseen. Siitä minulla ei ole tarpeeksi tietoa, mitä kaikkea pakkohoito saa käytännössä sisältää potilaan suostumuksesta riippumatta. En usko, että sen selvittäminen tässä on tarpeenkaan.
-
Mutta kun tahtois jonkun selvittävän, että ymmärtäis eikä tuntis itseään väärinkohdelluksi!