Hersyäisiköhän tästä aiheesta jonkinmoista keskustelua kautta kädenvääntöä.
Mitä on rehellisyys, kuinka se ilmenee tai pitäisi ilmetä normaaliarjessa, mitkä tekijät vievät ihmistä poispäin rehellisyyden hyveestä yms. jne...?
Yläasteajoiltani muistan seuraavan skitsofreenisen kokemuksen liityen rehellisyys/epärehellisyys -teemaan.
Olin tuolloin innokas uskovainen. Innokkuuteen kuuluu toki toisten käännyttäminen.
En harrastanut mitään körttityyppistä käännyttämistä, jossa käännytetään salakavalasti ja väitetään, että ei tässä mitään käännytetä.
Käännyttämiseni oli sellaista helluntalaisyylistä käännyttämistä, jossa käännytettiin silleen rehellisesti ja näkyvästi.
Eli erään kerran kerroin jollekin/joillekin koulukavereilleni, että "tämä usko tuo sellaisen yliluonnollisen rauhan sydämeen".
Olin mielestäni uskossa ja puhuin siis itsestäni.
(Me helluntalaiset käytämme tuollaisen kertomisesta termiä "todistaa").
Olin vilpitön siinä, mitä sanoin, ja koin puhuvani täyttä totta.
Samalla sisälläni myös tiestin, että sisikuntani oli uskovaisuudesta johtuen rauhaton ja pelkäsi helvettiä - eli kaikkea muuta, kuin sitä, mitä sen kerroin olevan. Myös tuo tunne oli aito.
On vähän vaikea selittää tätä kummallista yhtälöä: minussa oli ikäänkuin kaksi minää samaan aikaan. Se on samaan aikaan rauhaton ja kuitenkin kokee puhuvansa totta, kun se sanoo, että sillä on yliluonnollinen rauha.
Tämänkaltaista persoonallisuuden jakautumista en muista muulloin kokeneeni.