Olen tämän päivän ollut hyvässä seurassa hyvästä seurasta kiitollinen ja onnellinen, ja silti jaksanut miettiä juuri tätä aihetta. En nyt itseeni liittyen vaan opettaja-oppilassuhteisiin yleensä ja kaikkiin ihmissuhteisiin erikseen vai pitäisikö sanoa järjellisesti juuri toisinpäin.
Mietin yhtä opettajaa joka saa ajoittain kiukunpuuskia opettaessaan harrastajaryhmää. Nuoremmat sanovat pelkäävänsä.
Vaivaa pahuksesti etten ole tilanteessa jossa voisin sanoa sen tavallisen, kuinka voin auttaa -- eihän hän ole potilaani. Kyseessä ei välttämättä ole psyykkinen juttu. Kipuihin voi liittyä ärtyisyyttä, kipulääkkeisiin voi liittyä ärtyisyyttä. Alkavaan muistisairauteen voi liittyä luonteenmuutos.
Tuommoisesta useasti tulee itselle kelju olo, ja minä pidän tästä ihmisestä.
Mietin, olemmeko hieman liian herkkähipiäisiä toisten ärtymykselle. Minua opettava, hoitava tai minua palveleva henkilö ei saa ikinä esiintyä ärtyneesti, minä otan kaiken itseeni, minulla on oikeus suuttua tai peräti velvollisuus. Oppikoon tavoille.
Kai se tavoite onkin, hoitaa työt asiallisesti. Mutta kun ihminen ei ole kone, vaan väsyvä, kenties sairas, mikä pahinta, joskus tietämättään, avuton itsessä asuvien voimien edessä, ovat ne sitten tajunnanmuutoksia tai alkavan muistisairauden oireita, vaikeuksia hallita luonnettaan, valvotun yön jälkeen tunnetta ettei ole ihan oma itsensä mutta kun pitäis vaan jaksaa tai mitä hyvä tavaton tahansa, eikö sellaista voi antaa anteeksi, ohittaa ja unohtaa?
...................................
Kuitenkin ns. kaksoisviestintä, jossa aggressiivinen moite ilmaistaan hymy huulilla on huomattavasti hämmentävämpi, pelottavampi ja vaikeammin käsiteltävä. Etenkin silloin, kun opettaja moittii ihan asiasta mutta tilanteen pelisääntöjä ei ole selvitetty ja hän nuhtelee väärää henkilöä.
Vaikuttaa jopa siltä, että kunhan pidän ääneni hillittynä ja ilmeeni herttaisena saan laukoa mitä tahansa. Enhän minä sanonut yhtään pahasti.
