Haluamatta tehdä seura-ketjusta kiistanaihetta, niin laitetaan jatko tänne: minusta vaikuttaa selkeältä, että homoseksuaalisuus ei ole valinta. No, silloin minusta sitä ei oikein voi pitää järkevästi syntinä - miten voisimme tuomita aivan normaaleja, rakastavia, heikkoja ihmisiä vapaasta tahdosta riippumattoman olemuksensa takia syntiä tekeviksi? (Vaikka teot pysyisivätkin kurissa niin ajatukset eivät.) Vähän kuin tekisi niin ihonvärin takia (ja kirkot löysivät hyvinkin paljon aikanaan tukea Raamatusta esim. afrikkalaisten ja intiaanien julmaan ja eriarvoiseen kohteluun, nyt jopa fundamentalistit ja "klassiset" kristityt tuntuvat tulkinneen näitä kohtia uudelleen). No, ok, ajatellaan kuitenkin että Jumala on sekä luonut homoseksuaalisuuden että julistanut sen synniksi. Millä termeillä, millä hengellä pitäisi näin uskovan kristityn suhtautua sitten homoihin? Olen naiivi, ajattelen että erityisellä rakkaudella, ei kylmällä ymmärtämättömyydellä, ylemmyydentunnolla, haukkumasanoilla, järjettömillä ennakkoluuloilla. Kuten klassiset ystävämme Uskossa ja Rukouksessa poikkeuksetta, ketjussa kuin ketjussa homoihin suhtautuvat. Groteskia, yököttävää.
Kirkko on sisuton, ei-rakastava ja ei-kristillinen nykysuvaitsevaisuudessaan konservatiivien suvaitsemattomuutta ja anti-kristillisyyttä kohtaan. Heikko, syrjitty, paljon jo valmiiksi särjettyjä ihmisiä sisältävä vähemmistö kärsii tästä rikkaan, ylimielisen, maailmallisen valta-organisaation "sovittelunhalusta", jonka ainoa perustelu lienee organisaation itsensä ylläpitäminen. Tunnustan että minulla on todella vähän ymmärrystä tätä asennetta kohtaan. Tunnustan että en jaksa aina edes yrittää ymmärtää näitä konservatiivisia "kristittyjä", joiden asenne syntiin tuntuu olevan sen eristäminen ja projisoiminen toisiin yksilöihin, ei ihmiseen. Ei tälläinen korskeus ja kylmyys mitään armoa tarvitse - se on jo näiden puhtaiden ja vahvojen omistuksessa.