Minulle herännäisyyden uskontulkinnan yksi kirkkaimmista helmistä on täsmällisten määritelmien kaihtaminen. Kaikki, mikä voidaan pukea sanoiksi "ulkopuolelta", määritellä käsitteeksi, voidaan myös kahlita muotiksi: näin tulee toimia, tämä on pelastuksen järjestys. Paavo Ruotsalainenkin varoitteli tällaisesta, ymmärtääkseni kaikki tämänmuotoinen puuha oli hänestä aivouskoa. Vaikka siinä kuinka olisi oikeat sanat kohdallaan, oikea oppi ja siihen uskominen ei ihmistä pelasta. Usko on suhde, olemisen tapa - ja varmaan tästäkin saa vaatimuksen. Mutta se, että Siionin virret on kirjoitettu puhuttelumuotoon, kutsuu niitä veisaavaa ihmistä sellaiseen sielunliikkeeseen, mihin kuvaileva ja määrittelevä teksti ei kutsu. Jälkimmäinen kutsuu yleensä ymmärtämiseen, oivaltamiseen, oikeiden käsitteiden kirkastumiseen. Mutta
Ah, armon Herra suloinen, mun kuule huutoani
kutsuu suhteeseen.
Ehkä näille ei tarvita tyhjentäviä määritelmiä edes liikkeen sisällä. Niistä voi puhua seuroissa hapuillen tai ystävälle saunassa salaa. Ja kuulostella, onko joku muukin kokenut asiat jotenkin näin. Määritelmät syntyvät sitten siinä suhteessa, joukkoonkin rakastetaan rakkaudella, ihmisten välisellä suhteella, yksilötasolla.