Niin.
Olen ollut lyhyitä jaksoja dementiaosastolla töissä.
Dementikkoja on oikeastaan monenlaisia, jokainen omanlaisensa vaikka moni asia muistuttaakin toistaan.
Ja dementovia asioita erilaisia, muistaakseni mm lewynkappaletauti esim. dementoi nopeasti.
Sitten on vaskulaarisia..ja alzheimeriä..
Mutta että miten kokevat itse...olen ajatellut että varmaan ainakin aluksi kun alkaa muisti mennä tuntuu hyvin hämmentävältä, ei saa mieleensä sitä mitä tahtoisi, saattaa olla olo kuin olisi eksyksissä.
Alkuvaiheessa joillakin esiintyy sellaista satuiluakin, kuin pakkaisi sitä ettei muista ja esittää kiertäen..sitten kun tauti etenee ei enää muista sitäkään.
Myös joillakin esiintyy agressioita, ei kaikilla.
Olen ajatellut että ihmisellä on muistijäljet koko elämästään, jopa iho muistaa jos on vaikka pahoinpidelty niin jokin tilanne voi herättää muistijäljen ja tulee ahdistunut, pelokas, jopa agressiivinen käytös.
Ennen puhuttiin ns realitteettiterapiasta tarkoittaen että jos joku sanoo hoitohenkilökunnasta jotakuta äidikseen tai että menee marjaan, lypsylle tai tehtaaseen töihin...että olet jo eläkkeellä, ei sinun tarvitse tai että sinun äitisi on jo kuollut.
No eihän siitä ollut paljon apua, seuraavassa hetkessä taas kolkuteltiin ovea joka oli osastolla lukossa turvallisuussyistä.
Ja kyseltiin sanoja.
Sitten tuli aikoinaan ns validaatioterapia, siinä tavallaan kohdataan muistihäiriöinen henkilö tunteen tasolla.
Ja oli ainakin meillä käytössä ellainen kaavake jossa sai omaiset kertoa jotain ko henkilön elämänkaarelta asioita ja muuta mitä halusivat kertoa, ei pakollista..mutta se oli työkalu juuri tämän ko henkilön käyttäytymisen mahdolliseen ymmärtämiseen.
Ei palauteltu niinkään reaaliaikaan vaan yritettiin kohdata tunnetasolla ja ymmärtäen enemmän.
Mielestäni aika hyvä juttu se.
Mutta dementiaosastolla en ole kovin pitkiä jaksoja ollut.
Ja suositelleen että dementiaosastojen hoitohenkilöstö vaihtuisi väliajoin aina, kun se kuormittaa eri tavalla kuin vaikka muistavien vanhojen ihmisten hoitaminen.
Riitta-mummin kysymys oli oikeastaan kuinka he kokevat itsensä...siihen en oikein varmaa osaa sanoa.
Mutta varmaan osittain ainakin on eksyksissä olemisen tunne joka hämmentää ja varmaan ahdistaa, ainakin siis alkuvaiheessa, edetessään dementikko ei ehkä niinkään sinänsä ahdistu...muutoin kuin silloin jos jokin ärsyke, tilanne herättää ne ikävät muistijäljet.
Näin ajattelisin.
Muistisairauksien lääkkeiden käyttö on yleistynyt ja hinnat ovat halpenneet jonkin verran ja peruskorvaukset laajentuneet.
Mutta ne varmaan hidastavat hiukan sairauden etenemistä, eivät sinänsä pysty (vielä ainakaan) parantamaan.
Mutta on ihan kivoja kokemuksia...jotkut ovat olleet tosi ystävällisiä ja hyväntahtoisia.
Ja joillakin on loppuvaiheessa ollut vain vaikka pari sanaa joita on toistellut tai maannut pääosin sikiöasennossa.
Saattohoitokin tuli tutuksi mutta eri osastolla jossa olin ns saattohoitovastaava vuosien ajan.
Joku sanoi että eikö se ole raskasta, koin että oli antoisaa ja ihmisläheistä...surullistakin.
Aina suri kun joku lähti...aasta ikuisuuteen.
Jokaisen kohdalla varmaan tein omanlaisensa surutyön.
Tästä tuli aika pitkä kertomus.
Ja vain osa asiasta...kuin pintaa raapaisten.
Toisilla säilyy muisti tosi terävänä olivatpa sitten lähes 100 vuotiaita mutta muistikeskuksen henkilö on sanonut että jopa 50 vuotiailla voi esiintyä muistin heikkenemistä.
Itse olen ajatellut sitä että nykyajan vanhan ihmisen aikana on elämä muuttanut muotoaan ja kaikki muuttunut niin tosi nopeaan tahtiin ettei ole ihme jos tulee tunne "nyt mä luovutan"
Pieniä ajatuksia, ei tyhjentävästi lainkaan.
